Määrätön
Punaviiniglögi lämmittää kehoa ja nostaa mieltä. Mikäs tässä ollessa. Oon ihan ok, eikö niin? Ei mitään väliä vaikka ssri-lääkkeitä ja alkoholia ei suositella keskenään? Ei ne miulle mitään vaikuta.
Oon ihan kunnossa, ei synkkää mieltä, ei tahtoa syöksyä mustuuteen? Kuuntelen melankoliaa, mutta aina vain sen vuoks, että se kuulostaa hyvältä. Tämän alkoholin tarvitsen nyt, se on ainut keino eskapismiin. Se, ja toiset ihmiset, kaverit ja ystävät.
Lähden tästä nyt juhlistamaan kaverin uutta kotia. Ja juon lisää punaviiniä.
Pitäkää te hyvää aikaa myös.
Ujo
Oi että oon hyvilläni, kun saatan käyä terapiassa meiän koulun psykologilla! Se on niin mielettömän mukava ja asiantunteva ja kaikin puolin hyvän olonen ihminen. Puhuttiin, että ainakin ens kesään asti hän toimis miun terapeuttina.
Kun kerroin kuinka lääkäri suhtautui miuhun viikko takaperin, hän suuttui siitä kovasti. Oli sitä mieltä että terveyskeskuslääkäri ei tosiaankaan sitten osaa nähhä mikä tilanne oikeesti ois, ja jos hän psykologina lähettää ihmisen lääkäriin niin pitäis lääkärin tajuta että jotain kuitenkin on jne… Mut mie sain lääkkeitä, joten oon ite siltä osin tyytyväinen. Sanoi hän vielä, että hänellä on joku palaveri joittenkin lääkäreitten kanssa, niin mainitsee tuosta “väärästä” kohtelusta sinne vielä…
Noin muuten oli aika rakentava istunto ja sain pari tehtävääkin… Hassua, kun vielä eilen aattelin, etten kyllä tänään tahtois ollenkaan mennä terapiaan, mutta hyvä että menin. Nyt on taas keveämpi olo. Sain jopa siivottua vähäsen ja nyt täällä palaa kynttilöitä… Ja juon viiniä.
Tänään kai monet viettelee halloweenia pitkin kyliä, miulle kelpaa ihan tällanen koti-ilta. Äh, en nyt osaa kirjottaa mitään hienoa. Niin kun nyt yleensäkään. Meen pois.
Välillä jotain iloistakin
Kappas, kappas. Olin eilen ihmisten kanssa…! Parin meiän luokkalaisen kanssa tehtiin vähän ruakaa ja juotiin paljon viintä. Kyl mie vielä päivällä aattelin, että luistan tuostakin, mutta onneks en! Sitä oli sentäs suunniteltu jo muutama hetki, että tuommonen ilta pietään. Nyt sattu sopiva sauma. Kokkailtiin sellasta sörssöä johon tuli mm. papuja, sekalaisia kasviksia, pinaattia ja kookosmaitoa. Viimeisin on huomionarvonen asia siksi, etten mie oo koskaan käyttäny kookosmaitoa missään, lienkö koskaan ees syöny sellasta ruokaa? Nooh, lisäks riisiä ja A:n omaleipomia sämpylöitä. Oli hyvvee.
Viinikin oli jees puolentoista viikon tauon jälkeen (vähän huolestuttavaa, että tuo on miulle pitkä aika nykyään… :P). Meillä oli semmonen diili että S:n kanssa hankittiin juomat kun A tarjos ruokatarpeet. Pinot Blankoa otettiin se semmonen jättipullo ja makuvaihteluks Cono Suria. Pienestä hinnastaan huolimatta (vai sen vuoks?) oikeen hyviä viinejä muuten. Just miun vakkarit. ;)
Aah, seurakin oli oikeen miellyttävää. Välillä meinas kyl seota, kun kaikki puhui yhtäaikaa. Näin jälkikäteen lisäks mietityttää omat sanomiset, vähän liikaa taas tuli puhuttua turhuuksia. Siis oikeasti ihan tyhjänpäivästä jauhamista. Pöh, eihän nuo toiset varmaan ees kiinnittäny huomiota niihin juttuihin, mitkä miuta nyt harmittaa, joten miksi turhaan vaivautua?
Lisäksi lähinnä huvittaa kotimatkani. Semmonen kilometrin matkahan tuo on, on tullut kuljettua samaa reittiä lukemattomat kerrat. Viime yönä kuitenkin keksin muuttaa reittiäni jopa kahdessa kohtaa, kiinnosti kokeilla semmoset muka oikasevat reitit, joita ei aiemmin oo jaksanu kulkea niiden vaikeakulkuisuuden vuoksi. Nyt se vaan tuntui erityisen hienolta idealta ensin kiivetä jyrkkää hiekkapolkua ja sitten rymistellä yhen pusikon läpi. Haittaahan siitä enempi koitui kuin hyötyä; menetyksiä rikkoutuneiden sukkahousujen ja naarmuuntuneiden säärien muodossa.
Unet jäi taas jonnekin, hämmentävää (no ei). Tällä kertaa sentään nukahin helpolla, mutta heräsin sitten tuossa seittemältä… Viitisen tuntia lepoa. Vähän ketuttaa, kun kerrankin luvalla sais nukkua (vapaapäivä), mut pistänpä alkoholin piikkiin tämän. Valivali.
Nyt hörpin jo kylmennyttä kahvia nimikkomukistani. Maistuu kuralta.
Hiljaista päivää
“Sä oot jotenkin tosi hiljanen”, sanoi velipuoli puhelimeen. Ei minulla ole kovin paljon sanottavaa. Mitä muka voi vastata, kun kysytään että mitä kuuluu? Ei minulle kuulu mitään. Eihän sitäkään suoraan voi sanoa, täytyy laittaa se sellaiseen muotoon, että eipä tässä kummempaa, ei oo viimepäivinä tapahtunut erikoisempia… Joskus tosin menen helpoimman kaavan mukaan, eli hyvää kiitos, kuinkas itsellesi. No nyt saattoi tietenkin mainita koulun alkamisesta, mutta ei siitäkään sen suurempaa osannut sanoa.
Äitin tai iskän kanssa puhuessa sitten koittaa skarpata hiukan, en tahtoisi että he hirmuisesti huolestuisivat… Olen sellaista huomannut, että mitä huonommin itsellä menee, sitä enemmän huolehtii että muilla on asiat hyvin. Saattaahan se osittain olla sitä, että pyrkii kääntämään puheen itsestä siihen toiseen, en tiedä. On helpompi kysellä toisen kuulumisia ja elämisiä, kuin kertoa omasta olemattomuudestaan.
—
Eilen illalla T:n kanssa tähtiä katselemassa, viiniä juomassa. Emme edes kauas menneet, ilmoitin jo heti alkuunsa etten jaksa pitkälle lähteä. Oli turvallisen pimeätä, mustuus oli niin paksua ja lämmintä. Parin tunnin jälkeen pilvet kokoontuivat taivaalle näköesteeksi ja muutenkin kyllästytti keinuissa istuminen, joten suuntasimme asunnolleni jatkamaan viineinemme. Ei kyllä ollut kovin merkittävä tuo ilta, mutta kai sekin on jo jotain, että on sosiaalista elämää. Siis onhan se, en tarkoita että aina muka pitäisi olla jotenkin ihan täydellistä… Äh. Mutta tuota vähän sivuten, T ehti jo huolestua, kun emme ole viime aikoina jutelleet sen syvällisempiä juttuja (tässä: mm. ongelmista). Vähän napsahdin siitä, että täytyykö muka aina, vaikkei hän sitä niin ollut tarkoittanutkaan ja tiesin sen. Tällä hetkellä oon vaan niin väsynyt juttelemaan niistä, mieluummin viettää vaan hauskaa aikaa ja koittaa unohtaa, siis välillä ainakin.
Venkoilua
Jotenkin pirun väsynyttä taas. Kai se on se koulu…
Eilen emme T:n kanssa nähneetkään. Se meni siihen, että juttelimme messengerissä niin pitkään, että olisi ollut jo liian myöhäistä tai väsyttävää tavata oikeasti… Join sitten viiniäni yksikseni ja koitin ajatella sen sallituksi. Luulen että tänään hän haluaisi nähdä, mutten oikein tiedä omasta olostani. Hädin tuskin jaksaisin hymyillä. Huono omatunto tulisi, jos sanoisin ei, ei nähdä tänäänkään, ja toisaalta taas olisi niin vapauttavaa. En kylläkään tahtoisi huolestuttaa häntä yhtään enempää. No, eipä tuota tiedä, jos vaikka illaksi vielä piristyisi.
Havahduin juuri muistamaan, että viime yönä taisin nähdä jotain unta eksästä. Eihän se harvinaista ole. Mutta nyt tuntuu, että juuri sen vuoksi olo on mitä on. Monesti aamuisin herää haikeana, jos tuollaisia unikuvia on katsellut. Nyt vaan ahdistaa, kun tiedän että kyseinen eksä on jälleen mestoilla. En ole nähnyt häntä eron jälkeen, enkä juuri nyt haluaisikaan törmätä häneen sattumalta kaupungilla. No, joskus sekin on edessä, ja sitten kai on taas vähän helpompaa… tai sitten ei.
Taidanpa lähteä ostamaan suklaata.
Tuttu torstai
Sekin, että saa yhden asian pois päiväjärjestyksestä, saattaa tuoda hieman iloa tähän eloon. Ei se ollut edes iso juttu, tai sellainen joka vaikuttaisi tulevaisuuteeni. Toimintani – tai toimimattomuuteni – vuoksi meinasin saada erään opettajan vihat niskoilleni, mutta nyt kaikki on varmaan ihan kunnossa. Valitettavasti tämä juttu ei liity kuitenkaan opiskeluuni lainkaan, vaan ihan koulun ulkopuolisiin juttuihin, joten ei siitä suurta iloa revitä. Ehkä se onkin jonkinasteista helpotusta. (Miksi tämäkin asia piti näin pitkästi kirjoittaa?!)
Huomenna on vapaata. Ja perjantai. Kävin jo tänään ostamassa kaksi pulloa viiniä (kun tuetkin napsahti tilille). Haluan soljua humalaan. Tässä juuri vakiopunaviinistäni on ensimmäinen lasi menossa… Illemmalla varmaan tavataan T:n kanssa, hänelläkään ei huomenna koulua ole. Kerran tuolla ulkonakin on tänään vähän lämpimämpää, niin kenties suuntaamme kulkumme kallioille. Siellä olemme monet illat istuneet, jutelleet ja juoneet, tähtiä katsellen taikka pilvistä taivasta.
Kesän aikana oppi juomaan vähän liiankin paljon. En oikein ymmärrä, kuinka joskus saatoin juoda vain kerran kuussa ehkä pullon viiniä, eräänä kautena olin jopa semmoiset puoli vuotta juomatta. Tietenkin, ehkä, tämä on vain tällaista kesän jälkitilaa. Pelottaa vaan jatkuvasti, että jos menee ihan määrättömäksi tämä touhu. Kun noita koulunkin juhlia on tulossa… Mutta nimenomaan silloinhan se on luvallista, eikö? Ja tämän äsken avatun pullon olen ansainnut (?) ensimmäisen kouluviikon järkytyksen jälkeen.
Huomaan tässä kirjoittaessani, että tekstin tuotto on edelleen kankeaa, mutta ilmestyy ruudulle silti hieman vilkaammin aikaisemmat. Asiaa saattaisi auttaa, jos kirjoittaisin omalla tyylilläni, murteellani, mutta ainakin nyt vielä tämä kirjakieli tuntuu turvallisemmalta. Täytyy katsoa jatkoa. Mikäli tykkään, niin saatan vaihtaa vähän rennommaksi… Niin, mitä ihmettä? Miksi haluan olla tällainen varautunut kirjakieli, kun voisin yhtälailla olla rento ja miellyttävä murre? Ehkä pelkään että minut tunnistetaan. Ystäväni tuntevat hyvin kielen, jota blogitekstissä tavallisesti käytän… mutta eivät kai he tänne eksyisi? Ja mitä sitten jos eksyvätkin.
“On niin vaikeeta, kun voi mennä sekasin”, sanoi lapsi radiossa eräänä aamuna. Juuri niin. Minustakin tuntuu monesti siltä. Esimerkiksi nyt. Kun alkaa kyselemään itseltään juttuja, niin esiin tunkee mitä jos, entäs, mutta kun, olen myös tätä mieltä. Sellaisia ärsyttäviä juttuja, jotka pistää minut ihan solmuihin.
