Vaakani on sininen, enpä muistanutkaan!
Hämmästys oli vallan suuri, kun pitkän taivuttelun jälkeen kaivoin kaapin perukoilta vaa’an ja astuin sen päälle silmät ummessa. Viimein uskalsin kattoa: lukema oli sama mitä lääkärin vaaka näytti neljä kuukautta sitten. Mitä hemmettiä?!, ihan ääneen piti ihmetellä. Olin jo henkisesti varautunut 5-7 kiloon enemmän. Sitten tietty aattelin, että onhan noissa vaa’oissa kuitenkin eroja, ettei voi olla varma jne… Mutta tavallaan, vaikka tuo kilomäärä tuntuu edelleen liialta, oli tää jossain määrin ihan positiivista.
Sain tallennettua sen vanhan blogini tekstit tähän koneelle vihdoin, lopulta se meni copy-pastella ihan sujuvasti. En kuitenkaan vielä niitä tekstejä pahemmin lueskellut, mitä nyt sanan sieltä täältä. Luulen että se ois pikkusen ankaraa, vaikka toisaalta saattashan sitä jotain oppiakin. Pelkään vaan, että tulee turhan paha olo sen menneisyyden kanssa, ei sen pariin huvittais vielä käydä. Kai sitten joskus, ajallaan… Tosin sehän se epäkohta tässä onkin kai, kun en haluu muistella. Kukapa haluaisi kipeitä asioita ylenmäärin ajatella ja analysoida. Tuntuu että näissä nykyisissäkin on ihan liiaksi… Tiiän, kyllä niihin alkutekijöihinkin on pureuduttava jossain vaiheessa.
Noin muuten, miun eteneminen yhtään mihkään on aika jäissä taas. Ei jaksa juuri mitään, ajatuksetkin oon jättänyt ajattelematta aika pitkälti (sitten ne onkin tulleet uniin, hui hemmetti). Just nyt ei ees tunnu pakolliselta hakea apua… Tai siis, on vaan niin apaattista, kyllä mie haluisin viimein jonkun hoidon piiriin. Tässä yksikin päivä T kyseli, oonko miettiny sitä psykologille menoa… Kyllä mie sen huolen ymmärrän, oon itekkin aika huolissani. Ja joo, oon miettyny. Riittääkö?
