Yllättäviä päiviä – kaikesta huolimatta
Eilen maanantaina olin siis oppilaitoksemme psykologin luona. Se oli hirmu mukava ihminen! Varsin humaani, lämmin. Kartotimme tilannettani ja elämääni, eikä hän vaikuttanut juurikaan yllättyvän siitä seikasta, etten ole aiemmin apua hakenut/saanut.
Itse puhuin pehmeällä äänellä, niin käy usein silloin, kun paikka on omakohtaisesti hankala ja vakava. Psykokin siitä sanoi, kun olin niin rauhallinen. En edes itkenyt kuin muutaman säikkykyyneleen verran alussa.
BDI:nkin hän teetti, yllättävät 33 pistettä siitä. Kolmekymmentäkolme? Huh, kai se on aika paljon. Sitten puhuimme lääkityksen mahdollisuudesta ja hän jopa väläytti sairaalajaksolla… mutta kai se on joku sääntö, että kaikki mahdollisuudet “esitellään”. Lääkeajatukseen suhtaudun myönteisesti, joten sovimme että menen lääkärin luo puhumaan siitä. Lisäksi sovimme uuden tapaamisen viikon päähän.
Kävellessäni kotiin pitkin syksyisiä katuja, oli vaan todella möyhennetty olo. Sellainen neutraali. Tosin joka hetki tuli mieleen jotain typerää jota olin sanonut ja sätin sitten itseäni. Sitä jatkui koko illan ja yön, enkä edelleenkään nukkunut hyvin.
Tänä aamuna soitin lääkäriajan. Se oli äärimmäisen vaikeeta. Ensinnäkin miun piti herätä tarpeeks (liian) aikaseen psyykkaamaan itteäni, toisekseen sitten kun soitin, meinasin sulkea puhelimen jokaisen tuuttauksen jälkeen. Onneks en niin tehnyt. Tulin melkein iloiseksi, kun nainen langan toisessa päässä ymmärsi sanomani ilman sen kummempia selittelyjä. (Noh, osittain luinkin suoraan paperista…) Lääkäri ensi viikon torstaina.
Siinähän se sitten meneekin syyslomaviikko käydessä psykolla ja lääkärillä. Ja miun kun piti lähtee kotopuoleen jo tänä perjantaina… Voisinhan lähteekin, mut pitäis jokatapauksessa olla takasin ens maanantaihin mennessä. Onneksi vielä syyslomaviikon perään on pari vapaapäivää, niin voin kuitenkin olla hieman pidempään kotosalla, vaikka menisinkin sinne vasta varsinaisen lomaviikon lopussa. Niin, porukat asuu aika kaukana, ettei sinne ihan yhden-kahden päivän takia viittii mennä. Todennäkösesti melkeen kaikki muut kaikkoaa tästä kaupungista loman ajaksi, siksikin vähän kurjaa. Vaikka toisaalta, oisinhan kuitenkin vaan omissa oloissani. No mutta täytyy tuota T:a kuulostella, jos se vaikka haluis/ehtis tapailemaan pitkästä aikaa.
Ainiin, kävinhän tänään vielä opon juttusilla. Jälkikäteen saatoin vaan ihmetellä, miksen oo aiemmin mennyt sinne. Ei miun koulutilanne niin paha ookkaan, mitä olin kuvitellut. Tai ehkä opo osas esittää asiansa silleen keveesti… Opokin on tosi miellyttävä ihminen. Se oli heti valmis tukemaan miuta näissä opintoasioissa. Sanoi että voitaisiin kehitellä miulle tulevaisuudessa hieman keveämpää opintosuunnitelmaa, ja että tärkeintä olis antaa miulle tilaa kuntoutua… Mutta siitä puhumme tarkemmin ensi tapaamisella. Mie en ois ikinä arvannut, että sellaisia mahdollisuuksia on, joilla miekin saattaisin pysyä opiskelemassa! Itkin oponkin luona – pääasiassa siitä yksinkertaisesta syystä että hän oli niin kovin ystävällinen.
Hmm. Ehkä kuitenkin intoilen hieman liikaa. Oon vaan tässä jonkinlaisessa sekavassa alkuhuumassa… Tunnelmat on niin epäuskoiset: oon tosiaan ottanut sen ensimmäisen askeleen.
( Kuva täältä. )
Syysaamuja
Jees, olipa taas mukava aamu. Yöunen määrä oli maksimissaan kaksi tuntia, koulu alkoi kahdeksalta. Ensimmäiset melkein puolitoistatuntia koulussa seisoskelimme ja kuuntelimme opettajaa, kun hän kertauksena selvitti eri työpisteillä huomioonotettavia asioita. Noh, minullahan se seisoskelu tietysti johti lopulta jonkinlaiseen pyörrytyksentunteeseen. Veikkaisinpa että suurena osatekijänä juuri nuo varsin vähäiset unet olivat. Minulla joskus on tällaisia tapauksia, hyvin harvoin kuitenkin. Olen kuullut selitystä, että pitkäkestoinen seisoskelu ajaa veren kiertämään nimenomaan jalkoihin (eikä siis päähän riitä tarpeeksi), mikä kuulostaakin ihan loogiselta. Tilassa jossa olimme, oli kylläkin myös hyvin lämmintä eikä niin kovin raitista ilmaa, joten kyllähän tuossa syitä jo riittää.
Noniin olipa jännää.
Viimepäivinä olen ollut hyvin, hyvin surullinen ja yksinäinen. Tässä on ollut vapaapäiviä vaikka millä mitalla, mutta minä vain ahdistelen. Vapaat aamut (tai aamupivät) eivät nekään tunnu enää miltään. Vielä viikko, kaksi sitten vapaat heräilyt olivat päivieni miellyttävintä antia. Keitin ja join kahvia, luin lehtiä, ratkoin ristikoita – mitä nyt jotain sellaista pientä puuhaa. Teen niin siis edelleenkin, mutten saa siitä enää mitään.
Haluaisin niin mennä tuohon syksyyn, varsinkin jos näen ohuen auringonvalon paistavan keltaisiin puihiin ja ruskeaan maahan, taikka leppoisan syyssateen muuttavan harmaat sävyt hienoiksi ja romanttisiksi. Kulkisinpa edes hetken metsikössä, varttikin riittäisi. Mutta en vain jaksa.
Kunpa jaksaisin. Sitten rakastaisin syksyä juuri niin, kuten joskus ammoin rakastin.
Monttu
Huomaan, että käyn yhä eristyneemmäksi ja flegmaattisemmaksi. Oon vaan kotona tahi koulussa. Vähemmän jälkimmäisessä. En ole osallistunut rientoihin, ei ole huvittanut isot ihmismäärät. Opiskelu tuntuu raskaalta ja joudun joka aamu pakottamaan itseni kouluun, vaikka tämä on ehkä helpoin jakso koskaan! Tänäänkin nukuin pommiin…
Oon hyvilläni, että on tuommonen paikka kuin koulu, mihin mennä. Näkee edes joitain ihmisiä, on jotain todellisuudenkaltasta, pakolla. Kyllä mie vielä meiän luokan ihmiset kestän, tulen niitten kanssa juttuun hyvinkin. Koulun ulkopuolella en ole nähnyt ketään. Kohta kolmeen viikkoon ei olla nähty edes T:n kanssa. Surettaa… Mie tosiaan haluisin pitää yhteyttä ihmisten kanssa, mutten koskaan jaksa. Aattelen joka kerta, että huomenna sitten. Niin ja kun en oikeestaan halua näyttäytyä tällaisena, näin raunioituneena. Väsyttää esittää hyväntuulista. Enkä muuten varmaan esittäiskään, mutta jos näkee harvoin, niin tuntuisi turhalta pilata se aika surullisislla asioilla.
Unettomuuskin on mennyt pahemmaksi. Nyt tiiän, että se tosiaan on sitä. Ennen oon ollut vähän epävarmana sen suhteen, että jos mie vaan kuvittelen… Miuta pelottaa nukahtamislääkkeet, mutta ehkä se on vaan sitä, etten tiiä niistä juurikaan. Viime yönä hahmottelin sähköpostiviestiä sille meiän koulun psykologille. (Niin, meillä se ajanvaraus toimii joko s-postilla tai puhelimella, mutta jälkimmäistä en uskalla…) Nyt miulla on siis jo viesti valmiina. Mutta näinä surullisina päivinä en viitsi häntä vaivata, saattaa olla akuutimpiakin avuntarvitsijoita tuon Kauhajoen jutun vuoksi…
Miulla ei oikeesti oo mitään uutta sanottavaa. Tästä tekstistäkin tullee niin surkeaa, kun ei oo kunnollista runkoa. Entisestäänkin masentaa se, etten koe nauttivani kirjoittamisesta enää… En jaksa panostaa. Saman oon kokenut aikanaan kuvataiteilun kanssa (siitä oon hyvin, hyvin surullinen), mutta sen tilallehan tuo kirjoittaminen sitten tulikin. Mitä mie voin nyt tehhä? Haluisin sen kaiken luomistaidon ja -onnen takaisin…
Koitan kertoa teille jotain iloisempaa ensi kerralla.
( Kuva täältä )
Perjantai
Hohhoijaa huohh… Mitäpä sitä muuta vois sanoa. Parina viime yönä unen metsästäminen on ollut niin toivotonta (muistan kattoneeni kelloa vielä viien jälkeen aamulla…), että tietäähän tuon miten aamuheräämiselle käy. Eipä oo tullu herättyä. Tänäänkin vasta puol kolmelta päivällä, joten se kouluun menemisestä sitten. Nyt sentään ollaan taas viikonlopun äärellä, joten ei tarvii aatella pariin päivään…. eiku. Kylhän se ois hyvä koittaa tehhä jotain.
Hittolainen sentään. En oo tehny kertakaikkiaan mitään tän minkään eteen. Henkisesti kyllä, mutta… Ei siis syytä valittamiseen. Joku saattaa tulkita tätä niin, etten ees oikeesti haluais hoitoon, mut voin sanoa ettei se oo totta. Nyt on toisaalta ollut parempi viikko, niin sitten nopeesti unohtaa mikä oiskaan tarpeen. Mut edelleenkin tilanne on se, että värisen jossain siellä ulko-ovella, odottaen että uskaltaisin ja jaksaisin soittaa summeria.
Kuten varmasti jo mainittua, T on ainut täällä, joka suunnilleen tietää mitä miulla meneillään. Se on osottanut tukensa vähintään kuuntelemalla, on myös luvannut auttaa muuten – vaikka lähteä mukaan jonnekin jos niiksen tulee. Mut nyt vaihteeks oon ruvennu vähän varovaisemmaks, kun tiiän ettei silläkään aina ihan iisiä oo. Sitä paitsi en nyt muutenkaan voi viiä siltä kaikkea aikaa. Nyt on kyl menny pari viikkoa, kun viimeks oon häntä nähny, että en mie viime aikoina mikään suuri aikavaras oo ollu…
Tässä nyt aamukahvi on meneillään. Oisin kaivannut sanomalehteä sen seuraks, mut minkäs teet. Mietiskelen pitäisikö ostaa viiniä taas, tekis mieli tarttua humalaan. Mut toisaalta mielihalu ei ehkä oo niin suuri, että laittaisin vähiä rahojani pulloon… Sen sijaan vois kaupasta hakea jotain maistuvaa syötävää. Joo, niin teen.
Unetonna
En halua käydä nukkumaan. Enhaluaenhaluaenhalua. Joka kerta sama taistelu, vaikka olisi kuinka väsynyt. Mitä nyt en kylläkään ole. Kammoan sitä pimeässä makaamista, kadulta kattoon heijastuvien valojen seurailua, talon äänien kuuntelemista; postinkantajaa kolmen neljän maissa. Tai enemmänkin se on kai sitä, kun tietää että huomenna – ihan kohta – on taas noustava. Eikä voi nukkua. Sydän kohisee korvassa.
Juuri siinä vaiheessa, kun on ajatellut että kai on sitten parempi valvoa yön ylitse jottei myöhästy koulusta, nukahtaa. Silloin, kun uniaikaa on parin tunnin verran. Herääminen on raskainta, olipa nukkunut kuinka vähän tai paljon tai “sopivasti” tahansa. Kesällä oli kausi, jolloin valvoin jokatoisen yön. Silloin se oli mahdollista. Se tuntui pelastavan minua joltakin, ehkä se kuitenkin teki vain hallaa, lopulta.
Nyt soi Zen Café:
et noussut vuoteesta
meni monta viikkoa
harvoin paistoi ikkunasta sisään aurinko
