Ei täällä varmaan kukaan enää käykään, mut silti;
Äh. Tää on ihan saatanan syvältä. Näköjään.
Kymmenen kuukautta kulunut viimeisestä merkinnästä tänne. En vaan enää kokenu osaavani kirjottaa, ja sitten jotenkin alkoi olla ihan hyvä meininki ja mie vahvistuin ja oli kivaa ja menin menojani ja heiluin sinne sun tänne ja olin vähän liiankin holtiton ja ja ja.
Mut olin verrattain onnellinen. Kai onnellisempi kuin vuosiin. Arvelin olevani jo turvallisesti voitolla.
Sitten kesän alusta lähtien oireet voimistu. Tällä hetkellä oksentaminen on miltei jokapäiväistä. Miusta on tullu taas heikompi, arempi, väsyneempi. Mut tällä kertaa – ainakin vielä – koitan pitää kiinni hyvästäkin elämisestä. Yritän tosissaan.
Pahasti vaan pelkään, että masennus on silti väistämätön.
Tästä blogista on aina ollu vähän huonot fiilikset. Meinasin, että jos vielä jatkan, niin siirryn kyllä Livejournalin puolelle. Sitä on helpompi ja miellyttävämpi käsitellä. Ilmotan sitten täällä, mikäli jotain tapahtuu.
-0
Miussa ei tunnu olevan mitään. Ei ilot juurikaan tunnu, ei surut. Pienesti se kaikki kaihertaa.
Oon miinus nollassa. En plussalla, mutten merkittävästi miinuksellakaan. Eikä tää tunnu liikahtavan tästä mihinkään ees voimakkailla iskuilla. (Kokeiltu on.)
Tässä ei oo väriä, ei muotoa, ei syvyyttä. Mitä se sitten on, mustavalkosta ja yksulotteista vai?
Autioitua
Aika tyhjää nyt. Jotain vaan sellasta, mille en osaa määrettä asettaa, en osaa selvittää sitä auki. Harmaata kaiherrusta jossain täällä sisällä, enkä pysty ravistelemaan itteäni pois tokkurasta. Pikkuhiljaa hämärtyy jokin sielun osa, ihan pieni mutta kumminkin. Kohtako se sammuu, katoaa?
Epäselvää
Turha olo on leijaillut jo useemman päivän täällä.
Käväsin taas eilen psykologilla, miusta tuntui ettei se uskonut miuta. En kyllä itekkään uskois, näine rauhaisine eleineni ja äänineni. Vaikka toisaalta, luulishan sitä että ammatti-ihmiset osaa kattoa tuommostenkin asioitten taa… Oikeen inhotin itteäni, miksen voi sitten näyttää huonovointiselta ja eleet sen mukaisia, jos sitä oon? (Hyvä on, ihan todella en halua näyttää sellaiselta, tummat silmänalusetkin on jo vähän liikaa.)
Miulle on tullu uus ongelma siitä, että pelkään etten sittenkään oo kipee. Se tuli kai sitä myötä, kun tajusin että tosiaan oon jo saamassa apua. Ahistus lieveni niin ryminällä, että tää tämänhetkinen ei tunnu oikeen miltään (vaikka varmaan onkin jotain). Niinpä, tuntuuko mikään? Oon koittanu kuulostella sieluni syvyyksiä, mut juuri mikään ei vaikuta hetkauttavan. On tasaista. En sitten tiiä onko se hyvä vai paha. Jos söisin lääkkeitä jo, voisin helpolla syyttää niitä tästä tunnottomuudesta.
Tosin psykologin luona olin jotenkin hermostunut, enkä saanut kunnollisia lauseita suustani lainkaan. Takeltelua, yhden sanan vastauksia, lauseiden viimeiset sanat jäivät sanomatta monessakin kohtaa. Mutta tuntuu, ettei miussa ees näy nuo tuommoset jutut, siis ilme on aina sama ja sitä rataa. Miun kehonkieli on jotenkin hukassa. Sekin taas voi riippua, kelle sitä näyttää… Väsyttää tällanen, koskaan en saa vastauksia, ees mitään kunnollista sinne suuntaan vaikka kuinka miettis. Psykologi kyseli, onko miulla hajua, missä miun masennuksen juuret vois olla. Oon miettiny näitä juttua paljon, mutta tuota en, ihan perimmiltään. En osannut vastata mitään. Helppoa ois sanoa, että ruokaleikkien tullessa kuvioihin, tuli masennuskin siinä kyljessä. Mutta ei se ydinjuuri niin pinnalla oo. Tämä asia jää siis avoimeksi vielä toistaiseksi.
Yllättäviä päiviä – kaikesta huolimatta
Eilen maanantaina olin siis oppilaitoksemme psykologin luona. Se oli hirmu mukava ihminen! Varsin humaani, lämmin. Kartotimme tilannettani ja elämääni, eikä hän vaikuttanut juurikaan yllättyvän siitä seikasta, etten ole aiemmin apua hakenut/saanut.
Itse puhuin pehmeällä äänellä, niin käy usein silloin, kun paikka on omakohtaisesti hankala ja vakava. Psykokin siitä sanoi, kun olin niin rauhallinen. En edes itkenyt kuin muutaman säikkykyyneleen verran alussa.
BDI:nkin hän teetti, yllättävät 33 pistettä siitä. Kolmekymmentäkolme? Huh, kai se on aika paljon. Sitten puhuimme lääkityksen mahdollisuudesta ja hän jopa väläytti sairaalajaksolla… mutta kai se on joku sääntö, että kaikki mahdollisuudet “esitellään”. Lääkeajatukseen suhtaudun myönteisesti, joten sovimme että menen lääkärin luo puhumaan siitä. Lisäksi sovimme uuden tapaamisen viikon päähän.
Kävellessäni kotiin pitkin syksyisiä katuja, oli vaan todella möyhennetty olo. Sellainen neutraali. Tosin joka hetki tuli mieleen jotain typerää jota olin sanonut ja sätin sitten itseäni. Sitä jatkui koko illan ja yön, enkä edelleenkään nukkunut hyvin.
Tänä aamuna soitin lääkäriajan. Se oli äärimmäisen vaikeeta. Ensinnäkin miun piti herätä tarpeeks (liian) aikaseen psyykkaamaan itteäni, toisekseen sitten kun soitin, meinasin sulkea puhelimen jokaisen tuuttauksen jälkeen. Onneks en niin tehnyt. Tulin melkein iloiseksi, kun nainen langan toisessa päässä ymmärsi sanomani ilman sen kummempia selittelyjä. (Noh, osittain luinkin suoraan paperista…) Lääkäri ensi viikon torstaina.
Siinähän se sitten meneekin syyslomaviikko käydessä psykolla ja lääkärillä. Ja miun kun piti lähtee kotopuoleen jo tänä perjantaina… Voisinhan lähteekin, mut pitäis jokatapauksessa olla takasin ens maanantaihin mennessä. Onneksi vielä syyslomaviikon perään on pari vapaapäivää, niin voin kuitenkin olla hieman pidempään kotosalla, vaikka menisinkin sinne vasta varsinaisen lomaviikon lopussa. Niin, porukat asuu aika kaukana, ettei sinne ihan yhden-kahden päivän takia viittii mennä. Todennäkösesti melkeen kaikki muut kaikkoaa tästä kaupungista loman ajaksi, siksikin vähän kurjaa. Vaikka toisaalta, oisinhan kuitenkin vaan omissa oloissani. No mutta täytyy tuota T:a kuulostella, jos se vaikka haluis/ehtis tapailemaan pitkästä aikaa.
Ainiin, kävinhän tänään vielä opon juttusilla. Jälkikäteen saatoin vaan ihmetellä, miksen oo aiemmin mennyt sinne. Ei miun koulutilanne niin paha ookkaan, mitä olin kuvitellut. Tai ehkä opo osas esittää asiansa silleen keveesti… Opokin on tosi miellyttävä ihminen. Se oli heti valmis tukemaan miuta näissä opintoasioissa. Sanoi että voitaisiin kehitellä miulle tulevaisuudessa hieman keveämpää opintosuunnitelmaa, ja että tärkeintä olis antaa miulle tilaa kuntoutua… Mutta siitä puhumme tarkemmin ensi tapaamisella. Mie en ois ikinä arvannut, että sellaisia mahdollisuuksia on, joilla miekin saattaisin pysyä opiskelemassa! Itkin oponkin luona – pääasiassa siitä yksinkertaisesta syystä että hän oli niin kovin ystävällinen.
Hmm. Ehkä kuitenkin intoilen hieman liikaa. Oon vaan tässä jonkinlaisessa sekavassa alkuhuumassa… Tunnelmat on niin epäuskoiset: oon tosiaan ottanut sen ensimmäisen askeleen.
( Kuva täältä. )
