Ei täällä varmaan kukaan enää käykään, mut silti;
Äh. Tää on ihan saatanan syvältä. Näköjään.
Kymmenen kuukautta kulunut viimeisestä merkinnästä tänne. En vaan enää kokenu osaavani kirjottaa, ja sitten jotenkin alkoi olla ihan hyvä meininki ja mie vahvistuin ja oli kivaa ja menin menojani ja heiluin sinne sun tänne ja olin vähän liiankin holtiton ja ja ja.
Mut olin verrattain onnellinen. Kai onnellisempi kuin vuosiin. Arvelin olevani jo turvallisesti voitolla.
Sitten kesän alusta lähtien oireet voimistu. Tällä hetkellä oksentaminen on miltei jokapäiväistä. Miusta on tullu taas heikompi, arempi, väsyneempi. Mut tällä kertaa – ainakin vielä – koitan pitää kiinni hyvästäkin elämisestä. Yritän tosissaan.
Pahasti vaan pelkään, että masennus on silti väistämätön.
Tästä blogista on aina ollu vähän huonot fiilikset. Meinasin, että jos vielä jatkan, niin siirryn kyllä Livejournalin puolelle. Sitä on helpompi ja miellyttävämpi käsitellä. Ilmotan sitten täällä, mikäli jotain tapahtuu.
Missäs me ollaankaan?
Onko tää miun elämä tosiaan? Välillä vaikuttaa niin vieraalta… Kun havahtuu vaikkapa sellaiseen ihmettelyyn, että näinkö miulla on tapana toimia..? Toisinaan tuntuu, että joku oikee todellisuus – jota en tunne – koittaa murtautua läpi, ja se sitten aiheuttaa ajatusvirheitä. No, kaipa noita kaikilla on.
Rikkovimpia ovat ne sellaset tapaukset, joissa hetken aikaa luulee olevansa toisessa ajassa. Keväällä luulee olevansa syksyssä, yömyöhällä aamupäivässä etc… Se on hämmentävää ja surullista. Kun tajuaa ettei koskaan ole siellä missä ruoho ois vihreempää. Joskus olinpaikkakin katoaa, mutta nämä ovat ihan pienen hetken virheitä!
Joskus raastavia ja epäuskoisia ajatuksia herättää se tieto, että oon sairastellut mieleni kanssa jo niin kovin monta vuotta, ikinä hoitoa saaneena kuitenkaan. Nyt kun apua on alkanut saamaan, ei ihan tiiä, pitäiskö keskittyä vaan nykyhetkeen vai kuinka suuri painoarvo on menneisyyden tuskilla? Useimmat asiat on tietty edelleen jatkuvasti mukana, korkeintaan ovat muuttaneet muotoa tai astetta…
Esimerkiks nuo syömiset hämmentää. Tällä hetkellä syön ykspuolisesti mutta useimmiten ahmien yli energiankulutukseni – onhan se kai parempi kuin syömättömyys tai jokaisen aterian oksentaminen? Ainakin pysyn hengissä. Todellinen kysymys kuuluu kuitenkin: onko tämä sitten bed? Tai yleensäkin sellanen syömishäiriön muoto, jota jokatapauksessa tulis hoitaa aktiivisesti? Voi, kun en jaksais enää mitään…
—
Huomenna meen lääkärin puheille. Vähän jännittää, en oo muistaakseni ees käyny hammaslääkäriä tai gynekologia kummemmalla lääkärillä…. Saavutus sinänsä! Noh, eihän tuokaan oo kun “vaan” perus terveyskeskuslääkäri… Katsotaanpa jos se kirjoittais miulle mielialalääkkeitä ja mielellään nukahtamisapua myös…
Epäselvää
Turha olo on leijaillut jo useemman päivän täällä.
Käväsin taas eilen psykologilla, miusta tuntui ettei se uskonut miuta. En kyllä itekkään uskois, näine rauhaisine eleineni ja äänineni. Vaikka toisaalta, luulishan sitä että ammatti-ihmiset osaa kattoa tuommostenkin asioitten taa… Oikeen inhotin itteäni, miksen voi sitten näyttää huonovointiselta ja eleet sen mukaisia, jos sitä oon? (Hyvä on, ihan todella en halua näyttää sellaiselta, tummat silmänalusetkin on jo vähän liikaa.)
Miulle on tullu uus ongelma siitä, että pelkään etten sittenkään oo kipee. Se tuli kai sitä myötä, kun tajusin että tosiaan oon jo saamassa apua. Ahistus lieveni niin ryminällä, että tää tämänhetkinen ei tunnu oikeen miltään (vaikka varmaan onkin jotain). Niinpä, tuntuuko mikään? Oon koittanu kuulostella sieluni syvyyksiä, mut juuri mikään ei vaikuta hetkauttavan. On tasaista. En sitten tiiä onko se hyvä vai paha. Jos söisin lääkkeitä jo, voisin helpolla syyttää niitä tästä tunnottomuudesta.
Tosin psykologin luona olin jotenkin hermostunut, enkä saanut kunnollisia lauseita suustani lainkaan. Takeltelua, yhden sanan vastauksia, lauseiden viimeiset sanat jäivät sanomatta monessakin kohtaa. Mutta tuntuu, ettei miussa ees näy nuo tuommoset jutut, siis ilme on aina sama ja sitä rataa. Miun kehonkieli on jotenkin hukassa. Sekin taas voi riippua, kelle sitä näyttää… Väsyttää tällanen, koskaan en saa vastauksia, ees mitään kunnollista sinne suuntaan vaikka kuinka miettis. Psykologi kyseli, onko miulla hajua, missä miun masennuksen juuret vois olla. Oon miettiny näitä juttua paljon, mutta tuota en, ihan perimmiltään. En osannut vastata mitään. Helppoa ois sanoa, että ruokaleikkien tullessa kuvioihin, tuli masennuskin siinä kyljessä. Mutta ei se ydinjuuri niin pinnalla oo. Tämä asia jää siis avoimeksi vielä toistaiseksi.
Lisä
Olinpa päivällä sekaisin ja hermostuksissani. Tuo aiemmin kirjottamani tekstikin on yhtä keskittymishäiriötä.
…
Päiväunien jälkeen palkitsin itseni raskaasta viikosta. Eihän miulla muita palkitsemistapoja oo kun (liiallinen) herkuttelu. Se surettaa, sillä tuossakin kaikennäköstä syödessäni mietin, että loppujenlopuks teen tätä vaan tavan vuoks. Ei miuta oikeestaan enää kiinnostas, mut mihin mie aikani kuluttaisin ellen söis? Pitäis jaksaa tehhä jotain muuta, sellasta oikeeta. Enkä nyt tarkota että syöminen kokonaan pitäis lopettaa tai herkuttelu. Ihan vaan se, että jos osaisin/jaksaisin käyttää aikaani johonkin mielekkääseen ja mukavaan harrasteeseen, niin voisin olla taas pikkusen onnellisempi.
Nyt tuntuu jopa, että jos en kerran jaksa tehhä mitään oikeeta, niin parempi ois sitten vaikka maata sängyssä vaan koko päivä. Ehkä sekin aika vielä joskus tulee. Eikä ookkaan enää niin hyvä juttu.
Pitäisiköhän kuitenkin olla maalailematta paholaisia… Ja mennä tekemään jotain muuta. Tekemään, hah.
Öisiä ääniä. Eiku… aamusia.
Tää on vaan niin kipeetä kaikki… Oon koittanu ottaa selvää entisestä elämästäni, siitä mitä oli pari vuotta sitten. Sillon miun anorektinen syömishäiriö oli pahimmillaan. Oon lueskellut vanhoja päiväkirjojani, siis niitä ihan oikeita kirjoja… Voi kun olin jo unohtanut niin paljon asioita! Ihan itkuks asti tuo lukeminen paikoittain on menny, varsinkin sitten kun mietin, kuinka moni muu juuri tällä hetkellä kärsii jostain yhtä painavasta…
…silloinkin aikanaan joka hetki uskottelin itelleni, että ihan kohta haen apua, heti kuhan on jotain tiettyä ohi. Tai no, tuo “silloinkin” on ehkä liikaa, sillä tällä kertaa oon tosissani. Ihan todella. Mutta: niihin ajatuksiin verrattuna, joita noilta sivuilta iskeytyi sana toisensa jälkeen, mie oon ihan helvetin terve nyt!
Jos ihan kunnollisella järjellä nyt yritän aatella (jos se ikinä on mahollista tähän kellonaikaan!?), niin kai tuo kaikki on jääny miuhun, pakkautunu. Vaikken mie oireile niin rajusti enää, niin miussa on silti se kaikki tuolla sisimmässä kiinteenä möykkynä, joka ei meinaa irrota ihan itestään ainakaan. Kun en ikinä oo hakeutunut hoitoon eikä kukaan muukaan oo miuta sellaseen ohjannu, niin en oo saanu puhuttua sieluani auki. Tässä taitaapi olla iso työ eessä päin…
Suklaahoito sisäisesti: saattaa aiheuttaa mielialan laskua
Tänään ois ollut juhlintaa tiedossa, mut tiesin jo aamusta, etten haluu osallistua. Väsyttää eikä kauheesti huvita nähhä ihmisiä. Pelkään aina, että kuhan kieltäydyn juhlinnoista tarpeeks usein (ei välttämättä ees peräkkäin), kaverit lakkaa kysymästä mukaan. Ei se kuitenkaan tuu… Yleisin syy poisjääntiini taitaa olla turvonnut olomuoto ja sitä myötä maassa oleva mieli. Tänäänkin sit oon vaan syöny roskaa ja turvottanut itteeni entisestään. Surettaa tää tilanne taas, sentään viime viikolla meni ruokailujen kanssa vähän keposammin ja terveemmin… No, ehkä tää tästä taas hetkeks.
Mut tärkeetä on kai tunnistaa itessään, minkä vuoksi toimii kuten toimii? Miuta on rassannut tää koko tilanne taas vähän enempi, mietin näitä juttuja koko ajan samalla aavistaen, etten vielä huomennakaan osaa… tarttua tähän kunnolla. On huvittanut vaan unohtaa ja olla aattelematta, siinähän auttaa syöminen vallan mainiosti! Syön, kun tahdon kieltää. Kun pyrkimyksenä on laittaa asiat kuntoon, oon syömätönnä – siinäkin vähän unohtaa… Kyllä, varmasti toimii.
Tänään myös nukuin pommiin, mikä ei kovin suuri synti ollut, kun olisi ollut vaan yks tunti suunnilleen… Mut itteäni se inhottaa, sillä eilenkin meni aamutunnit nukkumiselle. Sen tietää, että mitä useemmin tuota antaa tapahtua, sitä useemmin sitä tulee tapahtumaan. Onneks huomenna ei oo tunteja, niin ei oo vaaraa… muuhun kuin vuorokausirytmin sekottumiseen entisestään.
Mikä siinä on, etten vielä kertaakaan tänne kirjottaessa oo saanu aikaan kunnon mielekästä tekstiä? Miuta ainakin inhottais lukea tällasta sinne tänne pomppivaa juttua. Eihän tässä oo ees mitään kunnon runkoa. Keskittymiskyky uupuu, se on vastaukseni.
Koitan parantaa tapani.
Päivän sitaatti Ismo Alanko Säätiöltä:
Mä tartten lämpöä
anna anna anna
mä kaipaan kosketusta
anna anna anna
en enää jaksa yksin
auta auta auta
sisäinen solarium
on sammunut
sisäinen solarium
ei kanna valoa
…ja niin hänestä oli tuleva hampaaton.
Hyi hittolainen.
Perustin tämän blogin käsittelemään pääasiassa masennustani ja sen vastaista työtä (?), mutta mitenkäs voisin poiskaan jättää syömishäiriötä, joka niin kovin kauan oli suurin sisältö elämässäni. Ja tottahan toki syömishäiriöt ja masennus kulkevat käsikädessä, useimmissa tapauksissa ymmärtääkseni; minulla nuo kaksi asiaa ainakin ovat vaikuttaneet toinen toisiinsa.
Tänään taas koulussa oli ahdistavaa, vaikkemme vaativia juttuja tehneetkään ja tauot olivat tavallista pidempiä. Ihmisten iloisuus sai minut vaivautuneeksi, tauoilla esitin lukevani Voimaa erityisen tarkkaan, kun en jaksanut hymyillä heidän kanssaan. En pystynyt keskittymään. Ajattelin vain jatkuvasti, että jospa pian pääsisi pois niin menisin kauppaan tyhjentämään suklaahyllyn. Tämä toteutui, nyt jälleen ällöän ja löllöän täällä, vaihteeksi taas lupasin että huomisesta lähtien syön vain puhtaita asioita. Siis oikeasti puhtaita, ei kovin pitkälle tuotettuja, ei hirveitä määriä lisäaineita, mahdollisimman vähän maitoa ja kananmunia, suolaa ja sokeria välttäen… En sitten tiedä onko järkeä siinäkään, että luo itselleen tällaisia sääntöjä.
En oksenna enää, viimeisimmästä kerrasta on ehkä puoli vuotta (ellei vatsatautia lasketa), enkä todellakaan halua tuhota hampaitani enää yhtään! Silti en näe lainkaan mahdottomaksi, että joku kerta vielä sorrun. Harmin paikka, hampaat eivät korjaa itse itseään, kuten hiukset tekevät. Varon kolauttelemasta hampaita toisiinsa turhaan, samoin ruokailuvälineiden kanssa saa olla tarkkana – varsinkin etuhampaiden kohdalla. ??? Tämähän on painajaismaista! Miksi en ole tehnyt mitään?! Varmaan kohta lohkeaa etuhammas itsestään, oleppa siinä sitten..! Hammaslääkäriaika on ollut mielessä varata jo kauan, mutta ei, enhän minä saa aikaiseksi mitään. Hampaiden kuluneet kiilteet ja kulmat huolestuttavat, pelkään että korjauksiin menee paljon aikaa ja rahaa – ehkä juuri siksi viivyttelen. Vaikka: mitä aiemmin toimeen ryhtyy, sitä parempi, tiedän.
Minun täytyisi aloittaa kaikki NYT. En saisi kuhnailla enää hetkeäkään. Mitä minä oikein teen? Odotan huomiseen. Ja huomiseen.
Koen edelleen helpoimmaksi tieksi suunnata koulun uuden psykologin luo, kunhan vain uskaltaisin, saisin aikaiseksi… Ei se voi näin vaikeata olla. Ei voi, varsinkin, kun kykenen tunnustamaan itselleni, että ongelmia on ollut jo vuosien ajan. Alkuaikoina uskottelin, ettei vielä ole tarvetta hakea apua, koska en ole tarpeeksi kipeä tai ihan kohta tämä menee ohi itsestään. Luulen, että kun saan itseni yhden auttavan tahon pakeille, muitakin – kuten tuota hammasjuttua – on helpompi alkaa hoitaa. Tiedä sitten…
Mutta se on vaikeaa.
Sunnuntaina en elänyt
Tänään ollut kertakaikkisen kelvoton päivä, kelvoton olo, kelvoton toimi. Istuin koneen ääressä, vaikken lopulta löytänyt sen sisältä mitään jännittävää tai mieltä liikuttavaa. Seilasin läpi toisten blogeja, juuri kukaan ei ole tänään muistanut pävittää. Seilasin omia blogejani, eihän niissä mitään uutta. Pitäisi keksiä kuinka vanhoista blogeista saisin tekstit talteen. Seurasin keskusteluja siellä täällä, ei mitään omaa sanottavaa. Facebook oli tylsä. Olisi tehnyt mieli tehdä jotain oikeaa ja tarpeellista, jotain ihan muuta kuin konetta tuijottaa, mutten vain kyennyt.
Olen miettinyt ystäviäni, mitä heille sanoisin jos tietäisin tapaavani heitä viimeistä kertaa. En tiedä mistä nuo ajatukset tulivat, sillä minulla ei ole mitään aikeita… Sitten olen vain itkenyt niille sanottaville asioille ja miettinyt, että uskaltaisinko sanoa niitä todellisen hetken tullessa… Sunnuntain tunnistaa siitä, että silloin mietiskelee ehkä turhankin paljon. Muutenkin tänään on ollut syvemmän masentuneisuuden päivä. Kuin kääntääkseni veistä haavassa, luin parin vuoden takaisia oikeita päiväkirjojani, joissain teksteissä oli vaihteeksi pohdiskellut kuolemaani. Sitten koitin kuvitella, kuinka nopeasti ihmiset alkaisivat kummastella, jos en ilmestyisi kouluun, en vastaisi puheluihin, en avaisi ovea… kyllä siihen varmasti useampi päivä menisi, sillä joskus käyttäydyn niin muutenkin.
Koko päivän olen ollut ahdistunut huomisesta koulupäivästä, miten kummassa jaksan taas seuraavat viisi päivää herätä? Söin kolme (3!) pussia nuudeleita, mikä sinänsä ei ole vielä paljon, mutta toiminta oli kuitenkin selvästi häiriöistä. Ensimmäisen nuudeliannoksen jälkeen se ei maistunut enää edes mitenkään hyvältä, mutta pakko oli. Maha on ihan täysi vieläkin ja ällötän itseäni. Nyt ei onneksi ole enää mitään ahmittavaksi lueteltavaa kaapeissa, kuitenkin söisin ne ihan vain siksi, että niistä pääsisi eroon. Miksen syönyt porkkanoita, omenia, appelsiineja tai marjoja noiden nuudeleiden tilalla, kerran sellaisia täältä löytyy?
Toiseen rintaan on ilmestynyt uusia raskausarpia. Ja minä jo melkein luulin, etten ole enää juurikaan lihonut? Nuo arvet ovat todella rumia, onneksi olen kuitenkin melko hyvin niiltä säästynyt… kai. (Koputtaa puuta täytyy.) Vain sisäreisistä ja rinnoista olen noita juovia löytänyt. Viime syksynä jo, kun ensimmäiset arvet reisissä huomasin, vannoin itselleni etten enää liho y h t ä ä n, päinvastoin muutaman sentin voisin kadottaa. Ei ole käynyt toteen se, ei.
Kyseenalaisin keinoin en haluaisi enää painoa pudottaa. Suurimpana syynä tähän taitaa olla hiukseni. En tahdo hiusteni enää koskaan ohentuvan niin paljon, kuin pari vuotta takaperin. Viime talvena napsin Priorin-hiusravinnetta, joka todellakin antoi niille uutta voimaa kasvaakseen. (Tottakai ylenmääräisellä syömiselläkin oli osuutta asiaan…) Nyt uudet hiukset ovat jo parinkymmenen sentin mittaisia, mutta pitkä matka on vielä, että kasvavat vanhojen hiusten pituisiksi… Siis niiden vanhojen, jotka armollisesti päässä pysyivät, vaikka hurja määrä irtosikin. Tykkään todella paljon siitä, kun työntää sormet hiuksien lävitse ja tuntee kuinka paljon niitä on! Ja ponnariakaan ei tarvitse kieputtaa enää niin montaa kertaa ympäri, sen verran paljon on paksuutta tullut lisää. Hiukset myös näyttävät jo terveemmiltä. Tätä hiusprojektia en tahdo heittää hukkaan enää tässä vaiheessa.
Vaikka onkin tuollainen motivaattori, en osaa silti olla. Enpä muista päivää, jolloin olisin viimeksi syönyt normaalisti – tosin on tämä paljon normaalinpaa kuin joskus… Edelleenkin syön liian vähän tai liian paljon, liian yksipuolisesti varsinkin. Vitamiini-/kivennäisainelisät olen ottanut tähän avukseni, mutta voi onnea, kun joku päivä nuokin voisi hoitaa ihan luonnonmukaisesti!
