Syysaamuja
Jees, olipa taas mukava aamu. Yöunen määrä oli maksimissaan kaksi tuntia, koulu alkoi kahdeksalta. Ensimmäiset melkein puolitoistatuntia koulussa seisoskelimme ja kuuntelimme opettajaa, kun hän kertauksena selvitti eri työpisteillä huomioonotettavia asioita. Noh, minullahan se seisoskelu tietysti johti lopulta jonkinlaiseen pyörrytyksentunteeseen. Veikkaisinpa että suurena osatekijänä juuri nuo varsin vähäiset unet olivat. Minulla joskus on tällaisia tapauksia, hyvin harvoin kuitenkin. Olen kuullut selitystä, että pitkäkestoinen seisoskelu ajaa veren kiertämään nimenomaan jalkoihin (eikä siis päähän riitä tarpeeksi), mikä kuulostaakin ihan loogiselta. Tilassa jossa olimme, oli kylläkin myös hyvin lämmintä eikä niin kovin raitista ilmaa, joten kyllähän tuossa syitä jo riittää.
Noniin olipa jännää.
Viimepäivinä olen ollut hyvin, hyvin surullinen ja yksinäinen. Tässä on ollut vapaapäiviä vaikka millä mitalla, mutta minä vain ahdistelen. Vapaat aamut (tai aamupivät) eivät nekään tunnu enää miltään. Vielä viikko, kaksi sitten vapaat heräilyt olivat päivieni miellyttävintä antia. Keitin ja join kahvia, luin lehtiä, ratkoin ristikoita – mitä nyt jotain sellaista pientä puuhaa. Teen niin siis edelleenkin, mutten saa siitä enää mitään.
Haluaisin niin mennä tuohon syksyyn, varsinkin jos näen ohuen auringonvalon paistavan keltaisiin puihiin ja ruskeaan maahan, taikka leppoisan syyssateen muuttavan harmaat sävyt hienoiksi ja romanttisiksi. Kulkisinpa edes hetken metsikössä, varttikin riittäisi. Mutta en vain jaksa.
Kunpa jaksaisin. Sitten rakastaisin syksyä juuri niin, kuten joskus ammoin rakastin.
