Suklaahoito sisäisesti: saattaa aiheuttaa mielialan laskua
Tänään ois ollut juhlintaa tiedossa, mut tiesin jo aamusta, etten haluu osallistua. Väsyttää eikä kauheesti huvita nähhä ihmisiä. Pelkään aina, että kuhan kieltäydyn juhlinnoista tarpeeks usein (ei välttämättä ees peräkkäin), kaverit lakkaa kysymästä mukaan. Ei se kuitenkaan tuu… Yleisin syy poisjääntiini taitaa olla turvonnut olomuoto ja sitä myötä maassa oleva mieli. Tänäänkin sit oon vaan syöny roskaa ja turvottanut itteeni entisestään. Surettaa tää tilanne taas, sentään viime viikolla meni ruokailujen kanssa vähän keposammin ja terveemmin… No, ehkä tää tästä taas hetkeks.
Mut tärkeetä on kai tunnistaa itessään, minkä vuoksi toimii kuten toimii? Miuta on rassannut tää koko tilanne taas vähän enempi, mietin näitä juttuja koko ajan samalla aavistaen, etten vielä huomennakaan osaa… tarttua tähän kunnolla. On huvittanut vaan unohtaa ja olla aattelematta, siinähän auttaa syöminen vallan mainiosti! Syön, kun tahdon kieltää. Kun pyrkimyksenä on laittaa asiat kuntoon, oon syömätönnä – siinäkin vähän unohtaa… Kyllä, varmasti toimii.
Tänään myös nukuin pommiin, mikä ei kovin suuri synti ollut, kun olisi ollut vaan yks tunti suunnilleen… Mut itteäni se inhottaa, sillä eilenkin meni aamutunnit nukkumiselle. Sen tietää, että mitä useemmin tuota antaa tapahtua, sitä useemmin sitä tulee tapahtumaan. Onneks huomenna ei oo tunteja, niin ei oo vaaraa… muuhun kuin vuorokausirytmin sekottumiseen entisestään.
Mikä siinä on, etten vielä kertaakaan tänne kirjottaessa oo saanu aikaan kunnon mielekästä tekstiä? Miuta ainakin inhottais lukea tällasta sinne tänne pomppivaa juttua. Eihän tässä oo ees mitään kunnon runkoa. Keskittymiskyky uupuu, se on vastaukseni.
Koitan parantaa tapani.
Päivän sitaatti Ismo Alanko Säätiöltä:
Mä tartten lämpöä
anna anna anna
mä kaipaan kosketusta
anna anna anna
en enää jaksa yksin
auta auta auta
sisäinen solarium
on sammunut
sisäinen solarium
ei kanna valoa
Unetonna
En halua käydä nukkumaan. Enhaluaenhaluaenhalua. Joka kerta sama taistelu, vaikka olisi kuinka väsynyt. Mitä nyt en kylläkään ole. Kammoan sitä pimeässä makaamista, kadulta kattoon heijastuvien valojen seurailua, talon äänien kuuntelemista; postinkantajaa kolmen neljän maissa. Tai enemmänkin se on kai sitä, kun tietää että huomenna – ihan kohta – on taas noustava. Eikä voi nukkua. Sydän kohisee korvassa.
Juuri siinä vaiheessa, kun on ajatellut että kai on sitten parempi valvoa yön ylitse jottei myöhästy koulusta, nukahtaa. Silloin, kun uniaikaa on parin tunnin verran. Herääminen on raskainta, olipa nukkunut kuinka vähän tai paljon tai “sopivasti” tahansa. Kesällä oli kausi, jolloin valvoin jokatoisen yön. Silloin se oli mahdollista. Se tuntui pelastavan minua joltakin, ehkä se kuitenkin teki vain hallaa, lopulta.
Nyt soi Zen Café:
et noussut vuoteesta
meni monta viikkoa
harvoin paistoi ikkunasta sisään aurinko
