Epäselvää
Turha olo on leijaillut jo useemman päivän täällä.
Käväsin taas eilen psykologilla, miusta tuntui ettei se uskonut miuta. En kyllä itekkään uskois, näine rauhaisine eleineni ja äänineni. Vaikka toisaalta, luulishan sitä että ammatti-ihmiset osaa kattoa tuommostenkin asioitten taa… Oikeen inhotin itteäni, miksen voi sitten näyttää huonovointiselta ja eleet sen mukaisia, jos sitä oon? (Hyvä on, ihan todella en halua näyttää sellaiselta, tummat silmänalusetkin on jo vähän liikaa.)
Miulle on tullu uus ongelma siitä, että pelkään etten sittenkään oo kipee. Se tuli kai sitä myötä, kun tajusin että tosiaan oon jo saamassa apua. Ahistus lieveni niin ryminällä, että tää tämänhetkinen ei tunnu oikeen miltään (vaikka varmaan onkin jotain). Niinpä, tuntuuko mikään? Oon koittanu kuulostella sieluni syvyyksiä, mut juuri mikään ei vaikuta hetkauttavan. On tasaista. En sitten tiiä onko se hyvä vai paha. Jos söisin lääkkeitä jo, voisin helpolla syyttää niitä tästä tunnottomuudesta.
Tosin psykologin luona olin jotenkin hermostunut, enkä saanut kunnollisia lauseita suustani lainkaan. Takeltelua, yhden sanan vastauksia, lauseiden viimeiset sanat jäivät sanomatta monessakin kohtaa. Mutta tuntuu, ettei miussa ees näy nuo tuommoset jutut, siis ilme on aina sama ja sitä rataa. Miun kehonkieli on jotenkin hukassa. Sekin taas voi riippua, kelle sitä näyttää… Väsyttää tällanen, koskaan en saa vastauksia, ees mitään kunnollista sinne suuntaan vaikka kuinka miettis. Psykologi kyseli, onko miulla hajua, missä miun masennuksen juuret vois olla. Oon miettiny näitä juttua paljon, mutta tuota en, ihan perimmiltään. En osannut vastata mitään. Helppoa ois sanoa, että ruokaleikkien tullessa kuvioihin, tuli masennuskin siinä kyljessä. Mutta ei se ydinjuuri niin pinnalla oo. Tämä asia jää siis avoimeksi vielä toistaiseksi.
Yllättäviä päiviä – kaikesta huolimatta
Eilen maanantaina olin siis oppilaitoksemme psykologin luona. Se oli hirmu mukava ihminen! Varsin humaani, lämmin. Kartotimme tilannettani ja elämääni, eikä hän vaikuttanut juurikaan yllättyvän siitä seikasta, etten ole aiemmin apua hakenut/saanut.
Itse puhuin pehmeällä äänellä, niin käy usein silloin, kun paikka on omakohtaisesti hankala ja vakava. Psykokin siitä sanoi, kun olin niin rauhallinen. En edes itkenyt kuin muutaman säikkykyyneleen verran alussa.
BDI:nkin hän teetti, yllättävät 33 pistettä siitä. Kolmekymmentäkolme? Huh, kai se on aika paljon. Sitten puhuimme lääkityksen mahdollisuudesta ja hän jopa väläytti sairaalajaksolla… mutta kai se on joku sääntö, että kaikki mahdollisuudet “esitellään”. Lääkeajatukseen suhtaudun myönteisesti, joten sovimme että menen lääkärin luo puhumaan siitä. Lisäksi sovimme uuden tapaamisen viikon päähän.
Kävellessäni kotiin pitkin syksyisiä katuja, oli vaan todella möyhennetty olo. Sellainen neutraali. Tosin joka hetki tuli mieleen jotain typerää jota olin sanonut ja sätin sitten itseäni. Sitä jatkui koko illan ja yön, enkä edelleenkään nukkunut hyvin.
Tänä aamuna soitin lääkäriajan. Se oli äärimmäisen vaikeeta. Ensinnäkin miun piti herätä tarpeeks (liian) aikaseen psyykkaamaan itteäni, toisekseen sitten kun soitin, meinasin sulkea puhelimen jokaisen tuuttauksen jälkeen. Onneks en niin tehnyt. Tulin melkein iloiseksi, kun nainen langan toisessa päässä ymmärsi sanomani ilman sen kummempia selittelyjä. (Noh, osittain luinkin suoraan paperista…) Lääkäri ensi viikon torstaina.
Siinähän se sitten meneekin syyslomaviikko käydessä psykolla ja lääkärillä. Ja miun kun piti lähtee kotopuoleen jo tänä perjantaina… Voisinhan lähteekin, mut pitäis jokatapauksessa olla takasin ens maanantaihin mennessä. Onneksi vielä syyslomaviikon perään on pari vapaapäivää, niin voin kuitenkin olla hieman pidempään kotosalla, vaikka menisinkin sinne vasta varsinaisen lomaviikon lopussa. Niin, porukat asuu aika kaukana, ettei sinne ihan yhden-kahden päivän takia viittii mennä. Todennäkösesti melkeen kaikki muut kaikkoaa tästä kaupungista loman ajaksi, siksikin vähän kurjaa. Vaikka toisaalta, oisinhan kuitenkin vaan omissa oloissani. No mutta täytyy tuota T:a kuulostella, jos se vaikka haluis/ehtis tapailemaan pitkästä aikaa.
Ainiin, kävinhän tänään vielä opon juttusilla. Jälkikäteen saatoin vaan ihmetellä, miksen oo aiemmin mennyt sinne. Ei miun koulutilanne niin paha ookkaan, mitä olin kuvitellut. Tai ehkä opo osas esittää asiansa silleen keveesti… Opokin on tosi miellyttävä ihminen. Se oli heti valmis tukemaan miuta näissä opintoasioissa. Sanoi että voitaisiin kehitellä miulle tulevaisuudessa hieman keveämpää opintosuunnitelmaa, ja että tärkeintä olis antaa miulle tilaa kuntoutua… Mutta siitä puhumme tarkemmin ensi tapaamisella. Mie en ois ikinä arvannut, että sellaisia mahdollisuuksia on, joilla miekin saattaisin pysyä opiskelemassa! Itkin oponkin luona – pääasiassa siitä yksinkertaisesta syystä että hän oli niin kovin ystävällinen.
Hmm. Ehkä kuitenkin intoilen hieman liikaa. Oon vaan tässä jonkinlaisessa sekavassa alkuhuumassa… Tunnelmat on niin epäuskoiset: oon tosiaan ottanut sen ensimmäisen askeleen.
( Kuva täältä. )
Etukäteisajatuksia
Oon sekasin pelosta, aatokset pyörii vain tämän jutun ympärillä. Tosin sitä en muista aatella, mitä huomenna pitäis sille psykolle puhua. Tai en pysty aattelemaan sitä. Luotan siihen, että miulle esitetään oikeet kysymykset. Kai se sillä onnistuu? Eniten kammoksuttaa ajatus siitä, ettei tää ookaan helpottava alku, vaan alku suuremmalle pahalle. Tai mitä jos ei löydykään sellasia resursseja, joilla saan hoitoa?
Tiedän, ettei asiat parane huomisella vielä mihinkään. Siis jos joku on siinä uskossa, että luulen ratkaisevani kaiken huomenna.
Aika kuluu tuskastuttavan hitaasti, toivoisin olevani jo jossain tulevaisuudessa, muutaman kuukauden päässä vaikka. Mutten jaksais, en millään muotoa, elää ja kokea näitä tulevia lähiviikkoja. Tää on ihan saatanan raastavaa, kuljen mustaa katua joka on pian täynnä kylmää tihkua ja viimaa. Tänä yönä uni ei tuu lain, siitä oon melko varma.
Ja taas miusta on alkanu tuntumaan, etten vaan oo tarpeeks kipee. Vaikka tiiän kyllä, ettei semmosta piä aatella. Tää on niin tuttua. Ei saa olla masentunut juuri ennen lomia tai lomien jälkeen, ei saa olla masentunut jos elämä tarjoaa jotain vähänkin kivaa. Eihän silloin voi olla masentunut. Noilla ajatuksilla oon pärjännyt ainakin kolme vuotta, voitteko kuvitella. Kolme vuotta! Mutta kuten kerrottua, uskoisin olevani melankolinen luonne. Ehkei aina voi erottaa asioita toisistaan… Oma juttunsa onkin sitten se, miksen koskaan syömishäiriön vuoksi hakeutunut, tai miuta ei passitettu hoitoon.
Hittolainen, miulla on kyllä paljon setvittävää. Monen vuoden rästit. Kuten oon aiemminkin jo manaillut; tästä tulee todella pitkä ja raskas retki…
Pelasta mut
En tiiä mitä teen… Miulla on kai vaikeempaa nyt kun koskaan aikasemmin, sillä tää koko juttu alkaa käydä laajemmaks ja vaikuttaa pian liian moneen asiaan.
Tässä ihan viimeisimmässä hädässä sain soitettua psykologille. Meen sinne maanantaina. Tuntuu että tuokin on ikuisuuksien päässä… En vaan kertakaikkiaan kestä enää!
Oon niin järjettömän väsynyt…
Monttu
Huomaan, että käyn yhä eristyneemmäksi ja flegmaattisemmaksi. Oon vaan kotona tahi koulussa. Vähemmän jälkimmäisessä. En ole osallistunut rientoihin, ei ole huvittanut isot ihmismäärät. Opiskelu tuntuu raskaalta ja joudun joka aamu pakottamaan itseni kouluun, vaikka tämä on ehkä helpoin jakso koskaan! Tänäänkin nukuin pommiin…
Oon hyvilläni, että on tuommonen paikka kuin koulu, mihin mennä. Näkee edes joitain ihmisiä, on jotain todellisuudenkaltasta, pakolla. Kyllä mie vielä meiän luokan ihmiset kestän, tulen niitten kanssa juttuun hyvinkin. Koulun ulkopuolella en ole nähnyt ketään. Kohta kolmeen viikkoon ei olla nähty edes T:n kanssa. Surettaa… Mie tosiaan haluisin pitää yhteyttä ihmisten kanssa, mutten koskaan jaksa. Aattelen joka kerta, että huomenna sitten. Niin ja kun en oikeestaan halua näyttäytyä tällaisena, näin raunioituneena. Väsyttää esittää hyväntuulista. Enkä muuten varmaan esittäiskään, mutta jos näkee harvoin, niin tuntuisi turhalta pilata se aika surullisislla asioilla.
Unettomuuskin on mennyt pahemmaksi. Nyt tiiän, että se tosiaan on sitä. Ennen oon ollut vähän epävarmana sen suhteen, että jos mie vaan kuvittelen… Miuta pelottaa nukahtamislääkkeet, mutta ehkä se on vaan sitä, etten tiiä niistä juurikaan. Viime yönä hahmottelin sähköpostiviestiä sille meiän koulun psykologille. (Niin, meillä se ajanvaraus toimii joko s-postilla tai puhelimella, mutta jälkimmäistä en uskalla…) Nyt miulla on siis jo viesti valmiina. Mutta näinä surullisina päivinä en viitsi häntä vaivata, saattaa olla akuutimpiakin avuntarvitsijoita tuon Kauhajoen jutun vuoksi…
Miulla ei oikeesti oo mitään uutta sanottavaa. Tästä tekstistäkin tullee niin surkeaa, kun ei oo kunnollista runkoa. Entisestäänkin masentaa se, etten koe nauttivani kirjoittamisesta enää… En jaksa panostaa. Saman oon kokenut aikanaan kuvataiteilun kanssa (siitä oon hyvin, hyvin surullinen), mutta sen tilallehan tuo kirjoittaminen sitten tulikin. Mitä mie voin nyt tehhä? Haluisin sen kaiken luomistaidon ja -onnen takaisin…
Koitan kertoa teille jotain iloisempaa ensi kerralla.
( Kuva täältä )
Miksi juuri nyt?
Miksi juuri nyt olen aloittamassa tätä isoa urakkaa, masennusta vastaan taistelemista? Miksi VASTA nyt, miksi jo nyt, miksi, miksi?
En minä vain tiedä tarkkaan!
Vuoden alkupuoliskon seurustelin iloisesti erään pojan kanssa. Silloin pahuudet painuivat syvemmälle minuun, hiukan piiloon, kun mukavat asiat olivat useimmiten mielessä. Luulin jo olevani voiton puolella. Mutta niinhän se on, että minkä taakseen jättää (käsittelemättä), sen edestään löytää. Kesällä poika halusi erota, minkäs minä sille mahdoin. Aluksi toki surin yksinomaan tuota asiaa. Nyt kun tilanne on jo tasaantunut, voin todeta, että ne mustat asiat jotka iloisilla jutuilla peittelin, ovat nousseet haudastaan jälleen. Kaikki ne.
Opiskeluni alkoivat tässä hiljattain kesätauon jälkeen, eikä se millään muotoa helpota asiaa. AMK:n suuret (?) velvollisuudet ahdistavat, ja ahdistus lisää ahdistusta entisestään. Viime lukukaudeltakin on useampi kurssi rästissä, olen jo aika neuvoton itseni kanssa. Toisinaan syyttelen itseäni vain laiskuudesta, vaikka perimmäinen syy kouluvaikeuksiin taitaakin olla nimenomaan mielenterverveydellisissä ongelmissani.
Tänä syksynä kouluumme on pestattu p s y k o l o g i. Tämä oli varsin käänteentekevä tieto maailmalleni. Olen jo ihan menossa hänen vastaanotolleen. Odotan vain ensi viikkoa, jolloin hän esittäytyy meille. Sitten saatan todeta, onko hän todellakin niin humaani mitä olen kuullut puhuttavan. Kenties uskallan paremmin mennä hänen puheilleen, mikäli (kun?) hän osoittautuu mukavan oloiseksi.
Tulisipa ensi viikko pian. On todella kurja ja osaamaton olo ihmisten ilmoilla, toivon että tuo psykologi osaisi auttaa minua edes jotenkin. Ei, en tietenkään usko, että hän ratkaisisi kaiken noin vaan naps, mutta minulla on nyt kiire päästä alkuun.. :)
Ainiin, ja vielä yksi miksi. Miksi kirjoitan tätä tänne? Haluan kirjoittaa matkani etenemisestä. Tämän blogin aion pitää anonyyminä, sillä se ainut keino jolla pystyn kirjoittamaan asiat sellaisena kuin ne ovat. Jos siis jokatapauksessa tunnistat minut, pyytäisin, ettet ilmoittaisi sitä minulle tai muillekaan. Avoimena blogi on siitä yksinkertaisesta syystä, että toivoisin tätä kautta saavani myös jonkinlaista vuorovaikutusta.
