Monttu
Huomaan, että käyn yhä eristyneemmäksi ja flegmaattisemmaksi. Oon vaan kotona tahi koulussa. Vähemmän jälkimmäisessä. En ole osallistunut rientoihin, ei ole huvittanut isot ihmismäärät. Opiskelu tuntuu raskaalta ja joudun joka aamu pakottamaan itseni kouluun, vaikka tämä on ehkä helpoin jakso koskaan! Tänäänkin nukuin pommiin…
Oon hyvilläni, että on tuommonen paikka kuin koulu, mihin mennä. Näkee edes joitain ihmisiä, on jotain todellisuudenkaltasta, pakolla. Kyllä mie vielä meiän luokan ihmiset kestän, tulen niitten kanssa juttuun hyvinkin. Koulun ulkopuolella en ole nähnyt ketään. Kohta kolmeen viikkoon ei olla nähty edes T:n kanssa. Surettaa… Mie tosiaan haluisin pitää yhteyttä ihmisten kanssa, mutten koskaan jaksa. Aattelen joka kerta, että huomenna sitten. Niin ja kun en oikeestaan halua näyttäytyä tällaisena, näin raunioituneena. Väsyttää esittää hyväntuulista. Enkä muuten varmaan esittäiskään, mutta jos näkee harvoin, niin tuntuisi turhalta pilata se aika surullisislla asioilla.
Unettomuuskin on mennyt pahemmaksi. Nyt tiiän, että se tosiaan on sitä. Ennen oon ollut vähän epävarmana sen suhteen, että jos mie vaan kuvittelen… Miuta pelottaa nukahtamislääkkeet, mutta ehkä se on vaan sitä, etten tiiä niistä juurikaan. Viime yönä hahmottelin sähköpostiviestiä sille meiän koulun psykologille. (Niin, meillä se ajanvaraus toimii joko s-postilla tai puhelimella, mutta jälkimmäistä en uskalla…) Nyt miulla on siis jo viesti valmiina. Mutta näinä surullisina päivinä en viitsi häntä vaivata, saattaa olla akuutimpiakin avuntarvitsijoita tuon Kauhajoen jutun vuoksi…
Miulla ei oikeesti oo mitään uutta sanottavaa. Tästä tekstistäkin tullee niin surkeaa, kun ei oo kunnollista runkoa. Entisestäänkin masentaa se, etten koe nauttivani kirjoittamisesta enää… En jaksa panostaa. Saman oon kokenut aikanaan kuvataiteilun kanssa (siitä oon hyvin, hyvin surullinen), mutta sen tilallehan tuo kirjoittaminen sitten tulikin. Mitä mie voin nyt tehhä? Haluisin sen kaiken luomistaidon ja -onnen takaisin…
Koitan kertoa teille jotain iloisempaa ensi kerralla.
( Kuva täältä )
Suklaahoito sisäisesti: saattaa aiheuttaa mielialan laskua
Tänään ois ollut juhlintaa tiedossa, mut tiesin jo aamusta, etten haluu osallistua. Väsyttää eikä kauheesti huvita nähhä ihmisiä. Pelkään aina, että kuhan kieltäydyn juhlinnoista tarpeeks usein (ei välttämättä ees peräkkäin), kaverit lakkaa kysymästä mukaan. Ei se kuitenkaan tuu… Yleisin syy poisjääntiini taitaa olla turvonnut olomuoto ja sitä myötä maassa oleva mieli. Tänäänkin sit oon vaan syöny roskaa ja turvottanut itteeni entisestään. Surettaa tää tilanne taas, sentään viime viikolla meni ruokailujen kanssa vähän keposammin ja terveemmin… No, ehkä tää tästä taas hetkeks.
Mut tärkeetä on kai tunnistaa itessään, minkä vuoksi toimii kuten toimii? Miuta on rassannut tää koko tilanne taas vähän enempi, mietin näitä juttuja koko ajan samalla aavistaen, etten vielä huomennakaan osaa… tarttua tähän kunnolla. On huvittanut vaan unohtaa ja olla aattelematta, siinähän auttaa syöminen vallan mainiosti! Syön, kun tahdon kieltää. Kun pyrkimyksenä on laittaa asiat kuntoon, oon syömätönnä – siinäkin vähän unohtaa… Kyllä, varmasti toimii.
Tänään myös nukuin pommiin, mikä ei kovin suuri synti ollut, kun olisi ollut vaan yks tunti suunnilleen… Mut itteäni se inhottaa, sillä eilenkin meni aamutunnit nukkumiselle. Sen tietää, että mitä useemmin tuota antaa tapahtua, sitä useemmin sitä tulee tapahtumaan. Onneks huomenna ei oo tunteja, niin ei oo vaaraa… muuhun kuin vuorokausirytmin sekottumiseen entisestään.
Mikä siinä on, etten vielä kertaakaan tänne kirjottaessa oo saanu aikaan kunnon mielekästä tekstiä? Miuta ainakin inhottais lukea tällasta sinne tänne pomppivaa juttua. Eihän tässä oo ees mitään kunnon runkoa. Keskittymiskyky uupuu, se on vastaukseni.
Koitan parantaa tapani.
Päivän sitaatti Ismo Alanko Säätiöltä:
Mä tartten lämpöä
anna anna anna
mä kaipaan kosketusta
anna anna anna
en enää jaksa yksin
auta auta auta
sisäinen solarium
on sammunut
sisäinen solarium
ei kanna valoa
