Missäs me ollaankaan?
Onko tää miun elämä tosiaan? Välillä vaikuttaa niin vieraalta… Kun havahtuu vaikkapa sellaiseen ihmettelyyn, että näinkö miulla on tapana toimia..? Toisinaan tuntuu, että joku oikee todellisuus – jota en tunne – koittaa murtautua läpi, ja se sitten aiheuttaa ajatusvirheitä. No, kaipa noita kaikilla on.
Rikkovimpia ovat ne sellaset tapaukset, joissa hetken aikaa luulee olevansa toisessa ajassa. Keväällä luulee olevansa syksyssä, yömyöhällä aamupäivässä etc… Se on hämmentävää ja surullista. Kun tajuaa ettei koskaan ole siellä missä ruoho ois vihreempää. Joskus olinpaikkakin katoaa, mutta nämä ovat ihan pienen hetken virheitä!
Joskus raastavia ja epäuskoisia ajatuksia herättää se tieto, että oon sairastellut mieleni kanssa jo niin kovin monta vuotta, ikinä hoitoa saaneena kuitenkaan. Nyt kun apua on alkanut saamaan, ei ihan tiiä, pitäiskö keskittyä vaan nykyhetkeen vai kuinka suuri painoarvo on menneisyyden tuskilla? Useimmat asiat on tietty edelleen jatkuvasti mukana, korkeintaan ovat muuttaneet muotoa tai astetta…
Esimerkiks nuo syömiset hämmentää. Tällä hetkellä syön ykspuolisesti mutta useimmiten ahmien yli energiankulutukseni – onhan se kai parempi kuin syömättömyys tai jokaisen aterian oksentaminen? Ainakin pysyn hengissä. Todellinen kysymys kuuluu kuitenkin: onko tämä sitten bed? Tai yleensäkin sellanen syömishäiriön muoto, jota jokatapauksessa tulis hoitaa aktiivisesti? Voi, kun en jaksais enää mitään…
—
Huomenna meen lääkärin puheille. Vähän jännittää, en oo muistaakseni ees käyny hammaslääkäriä tai gynekologia kummemmalla lääkärillä…. Saavutus sinänsä! Noh, eihän tuokaan oo kun “vaan” perus terveyskeskuslääkäri… Katsotaanpa jos se kirjoittais miulle mielialalääkkeitä ja mielellään nukahtamisapua myös…
Epäselvää
Turha olo on leijaillut jo useemman päivän täällä.
Käväsin taas eilen psykologilla, miusta tuntui ettei se uskonut miuta. En kyllä itekkään uskois, näine rauhaisine eleineni ja äänineni. Vaikka toisaalta, luulishan sitä että ammatti-ihmiset osaa kattoa tuommostenkin asioitten taa… Oikeen inhotin itteäni, miksen voi sitten näyttää huonovointiselta ja eleet sen mukaisia, jos sitä oon? (Hyvä on, ihan todella en halua näyttää sellaiselta, tummat silmänalusetkin on jo vähän liikaa.)
Miulle on tullu uus ongelma siitä, että pelkään etten sittenkään oo kipee. Se tuli kai sitä myötä, kun tajusin että tosiaan oon jo saamassa apua. Ahistus lieveni niin ryminällä, että tää tämänhetkinen ei tunnu oikeen miltään (vaikka varmaan onkin jotain). Niinpä, tuntuuko mikään? Oon koittanu kuulostella sieluni syvyyksiä, mut juuri mikään ei vaikuta hetkauttavan. On tasaista. En sitten tiiä onko se hyvä vai paha. Jos söisin lääkkeitä jo, voisin helpolla syyttää niitä tästä tunnottomuudesta.
Tosin psykologin luona olin jotenkin hermostunut, enkä saanut kunnollisia lauseita suustani lainkaan. Takeltelua, yhden sanan vastauksia, lauseiden viimeiset sanat jäivät sanomatta monessakin kohtaa. Mutta tuntuu, ettei miussa ees näy nuo tuommoset jutut, siis ilme on aina sama ja sitä rataa. Miun kehonkieli on jotenkin hukassa. Sekin taas voi riippua, kelle sitä näyttää… Väsyttää tällanen, koskaan en saa vastauksia, ees mitään kunnollista sinne suuntaan vaikka kuinka miettis. Psykologi kyseli, onko miulla hajua, missä miun masennuksen juuret vois olla. Oon miettiny näitä juttua paljon, mutta tuota en, ihan perimmiltään. En osannut vastata mitään. Helppoa ois sanoa, että ruokaleikkien tullessa kuvioihin, tuli masennuskin siinä kyljessä. Mutta ei se ydinjuuri niin pinnalla oo. Tämä asia jää siis avoimeksi vielä toistaiseksi.
Etukäteisajatuksia
Oon sekasin pelosta, aatokset pyörii vain tämän jutun ympärillä. Tosin sitä en muista aatella, mitä huomenna pitäis sille psykolle puhua. Tai en pysty aattelemaan sitä. Luotan siihen, että miulle esitetään oikeet kysymykset. Kai se sillä onnistuu? Eniten kammoksuttaa ajatus siitä, ettei tää ookaan helpottava alku, vaan alku suuremmalle pahalle. Tai mitä jos ei löydykään sellasia resursseja, joilla saan hoitoa?
Tiedän, ettei asiat parane huomisella vielä mihinkään. Siis jos joku on siinä uskossa, että luulen ratkaisevani kaiken huomenna.
Aika kuluu tuskastuttavan hitaasti, toivoisin olevani jo jossain tulevaisuudessa, muutaman kuukauden päässä vaikka. Mutten jaksais, en millään muotoa, elää ja kokea näitä tulevia lähiviikkoja. Tää on ihan saatanan raastavaa, kuljen mustaa katua joka on pian täynnä kylmää tihkua ja viimaa. Tänä yönä uni ei tuu lain, siitä oon melko varma.
Ja taas miusta on alkanu tuntumaan, etten vaan oo tarpeeks kipee. Vaikka tiiän kyllä, ettei semmosta piä aatella. Tää on niin tuttua. Ei saa olla masentunut juuri ennen lomia tai lomien jälkeen, ei saa olla masentunut jos elämä tarjoaa jotain vähänkin kivaa. Eihän silloin voi olla masentunut. Noilla ajatuksilla oon pärjännyt ainakin kolme vuotta, voitteko kuvitella. Kolme vuotta! Mutta kuten kerrottua, uskoisin olevani melankolinen luonne. Ehkei aina voi erottaa asioita toisistaan… Oma juttunsa onkin sitten se, miksen koskaan syömishäiriön vuoksi hakeutunut, tai miuta ei passitettu hoitoon.
Hittolainen, miulla on kyllä paljon setvittävää. Monen vuoden rästit. Kuten oon aiemminkin jo manaillut; tästä tulee todella pitkä ja raskas retki…
Hiljaisuuttakin rakastan
Oon vaan niin kovin surullinen.
Sillä lailla niin suruinen, etten voi edes riemumusiikkia enää kuunnella. Muistan sen kerran, kun kuuntelin ilosia sävelmiä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan viime tammikuussa. Se oli aikaa, jolloin eksä oli elämäni uusin ja lämpimin asia. Silloin olin iloinen, varmaan onnellinenkin. Aluksi pelkäsin kuunnella ilosta musiikkia, oikeestaan olin tottunu siihen, ettei mikään muu saa soida kuin melankolia. Hetkellinen hurmio siitä sitten syntyi, kun yhtäkkiä olikin positiivista musiikkia sekä positiivisia tunteita. Sanoin siitä sillon eksällekin, etten oo tainnu puoleen vuoteen kuunnella tällasta, ja se oli ihan ihmeissään että miten voi olla mahollista.
Nyt synkeät aatokset taas ovat nousseet, kun iloisuudet siitä päältä kuluivat… Ja äänet sen mukaisia. Paitsi varsinaista musiikkia, tykkään kuunnella äänimaisemia sekä yksittäisiä ääniä. Näin kaupunkiasujana kuuntelen kaupungin öisiä ääniä (sillä eihän päivisin mitään voi kuulla, sillon ääniä on liikaa!), öisin kulkee tavarajunia ja rekkoja, jotain yleistä huminaa siihen lisäksi. Kaupungin öinen äänimaisema on melankolinen. Sitä kyllä on maallakin, paitsi ihan valoisimpina kesäöinä.
Maalla suosikkiääniä on paljon, mm. railojen syntyminen, ukkonen (ei kuulosta yhtään samalta kaupungissa), rankkasade (varsinkin tyyneen veden pintaan), taivaanvuohi, puiden paukkuminen kovalla pakkasella… Niissä on jotain sellasta… niin yksinkertasta, että on hyvä kuunnella. Kyllähän täällä kaupungissa tykkään juuri niistä yksinkertasista öisistä junankolinoista, mutta kun taustalla on silti jatkuvasti kaikkea muuta hälinää!
Oi, kun tulisikin semmonen talvi, että railoja pääsis taas kuuntelemaan. Edellyttää tietty sitä, että ois oikeessa paikassa oikeeseen aikaan… Viimeeks satuin vierailemaan kotopuolessa sopivaan aikaan, se oli kyl mielettömän hienoa… Syysloma lähentelee tässä taas, kai sitä kotona tulee taas käytyä. Ei ihan railoille otollinen aika vielä oo, mutta jos jotain muita ääniä sieltä poimisi… Kaipaisin kyllä vähän sellasta onttoa huminaa, joka lehdettömiin puihin tarttuu. Se on just jotain senkaltasta, mikä istuu aika hyvin melankolishakuisiin korviin.
Sitä odotellessa lienee tyytyminen kerrostalon ilmanvaihdon ja elämän ääniin sekä jo mainittuihin junien kolinoihin… (Kuin huomaamatta hieman toivekkaammaksi kävi mieleni, ei enää niin suruinen kuin tekstiä alottaessa. Mutta kuuntelussa edelleen melankolia, niin ja hiljaisuus. Ne on ne kauniit äänet, jotka sieluni korvin kaukaa kotoa kuvittelen…)
Perjantai
Hohhoijaa huohh… Mitäpä sitä muuta vois sanoa. Parina viime yönä unen metsästäminen on ollut niin toivotonta (muistan kattoneeni kelloa vielä viien jälkeen aamulla…), että tietäähän tuon miten aamuheräämiselle käy. Eipä oo tullu herättyä. Tänäänkin vasta puol kolmelta päivällä, joten se kouluun menemisestä sitten. Nyt sentään ollaan taas viikonlopun äärellä, joten ei tarvii aatella pariin päivään…. eiku. Kylhän se ois hyvä koittaa tehhä jotain.
Hittolainen sentään. En oo tehny kertakaikkiaan mitään tän minkään eteen. Henkisesti kyllä, mutta… Ei siis syytä valittamiseen. Joku saattaa tulkita tätä niin, etten ees oikeesti haluais hoitoon, mut voin sanoa ettei se oo totta. Nyt on toisaalta ollut parempi viikko, niin sitten nopeesti unohtaa mikä oiskaan tarpeen. Mut edelleenkin tilanne on se, että värisen jossain siellä ulko-ovella, odottaen että uskaltaisin ja jaksaisin soittaa summeria.
Kuten varmasti jo mainittua, T on ainut täällä, joka suunnilleen tietää mitä miulla meneillään. Se on osottanut tukensa vähintään kuuntelemalla, on myös luvannut auttaa muuten – vaikka lähteä mukaan jonnekin jos niiksen tulee. Mut nyt vaihteeks oon ruvennu vähän varovaisemmaks, kun tiiän ettei silläkään aina ihan iisiä oo. Sitä paitsi en nyt muutenkaan voi viiä siltä kaikkea aikaa. Nyt on kyl menny pari viikkoa, kun viimeks oon häntä nähny, että en mie viime aikoina mikään suuri aikavaras oo ollu…
Tässä nyt aamukahvi on meneillään. Oisin kaivannut sanomalehteä sen seuraks, mut minkäs teet. Mietiskelen pitäisikö ostaa viiniä taas, tekis mieli tarttua humalaan. Mut toisaalta mielihalu ei ehkä oo niin suuri, että laittaisin vähiä rahojani pulloon… Sen sijaan vois kaupasta hakea jotain maistuvaa syötävää. Joo, niin teen.
Vaakani on sininen, enpä muistanutkaan!
Hämmästys oli vallan suuri, kun pitkän taivuttelun jälkeen kaivoin kaapin perukoilta vaa’an ja astuin sen päälle silmät ummessa. Viimein uskalsin kattoa: lukema oli sama mitä lääkärin vaaka näytti neljä kuukautta sitten. Mitä hemmettiä?!, ihan ääneen piti ihmetellä. Olin jo henkisesti varautunut 5-7 kiloon enemmän. Sitten tietty aattelin, että onhan noissa vaa’oissa kuitenkin eroja, ettei voi olla varma jne… Mutta tavallaan, vaikka tuo kilomäärä tuntuu edelleen liialta, oli tää jossain määrin ihan positiivista.
Sain tallennettua sen vanhan blogini tekstit tähän koneelle vihdoin, lopulta se meni copy-pastella ihan sujuvasti. En kuitenkaan vielä niitä tekstejä pahemmin lueskellut, mitä nyt sanan sieltä täältä. Luulen että se ois pikkusen ankaraa, vaikka toisaalta saattashan sitä jotain oppiakin. Pelkään vaan, että tulee turhan paha olo sen menneisyyden kanssa, ei sen pariin huvittais vielä käydä. Kai sitten joskus, ajallaan… Tosin sehän se epäkohta tässä onkin kai, kun en haluu muistella. Kukapa haluaisi kipeitä asioita ylenmäärin ajatella ja analysoida. Tuntuu että näissä nykyisissäkin on ihan liiaksi… Tiiän, kyllä niihin alkutekijöihinkin on pureuduttava jossain vaiheessa.
Noin muuten, miun eteneminen yhtään mihkään on aika jäissä taas. Ei jaksa juuri mitään, ajatuksetkin oon jättänyt ajattelematta aika pitkälti (sitten ne onkin tulleet uniin, hui hemmetti). Just nyt ei ees tunnu pakolliselta hakea apua… Tai siis, on vaan niin apaattista, kyllä mie haluisin viimein jonkun hoidon piiriin. Tässä yksikin päivä T kyseli, oonko miettiny sitä psykologille menoa… Kyllä mie sen huolen ymmärrän, oon itekkin aika huolissani. Ja joo, oon miettyny. Riittääkö?
Hiljaista päivää
“Sä oot jotenkin tosi hiljanen”, sanoi velipuoli puhelimeen. Ei minulla ole kovin paljon sanottavaa. Mitä muka voi vastata, kun kysytään että mitä kuuluu? Ei minulle kuulu mitään. Eihän sitäkään suoraan voi sanoa, täytyy laittaa se sellaiseen muotoon, että eipä tässä kummempaa, ei oo viimepäivinä tapahtunut erikoisempia… Joskus tosin menen helpoimman kaavan mukaan, eli hyvää kiitos, kuinkas itsellesi. No nyt saattoi tietenkin mainita koulun alkamisesta, mutta ei siitäkään sen suurempaa osannut sanoa.
Äitin tai iskän kanssa puhuessa sitten koittaa skarpata hiukan, en tahtoisi että he hirmuisesti huolestuisivat… Olen sellaista huomannut, että mitä huonommin itsellä menee, sitä enemmän huolehtii että muilla on asiat hyvin. Saattaahan se osittain olla sitä, että pyrkii kääntämään puheen itsestä siihen toiseen, en tiedä. On helpompi kysellä toisen kuulumisia ja elämisiä, kuin kertoa omasta olemattomuudestaan.
—
Eilen illalla T:n kanssa tähtiä katselemassa, viiniä juomassa. Emme edes kauas menneet, ilmoitin jo heti alkuunsa etten jaksa pitkälle lähteä. Oli turvallisen pimeätä, mustuus oli niin paksua ja lämmintä. Parin tunnin jälkeen pilvet kokoontuivat taivaalle näköesteeksi ja muutenkin kyllästytti keinuissa istuminen, joten suuntasimme asunnolleni jatkamaan viineinemme. Ei kyllä ollut kovin merkittävä tuo ilta, mutta kai sekin on jo jotain, että on sosiaalista elämää. Siis onhan se, en tarkoita että aina muka pitäisi olla jotenkin ihan täydellistä… Äh. Mutta tuota vähän sivuten, T ehti jo huolestua, kun emme ole viime aikoina jutelleet sen syvällisempiä juttuja (tässä: mm. ongelmista). Vähän napsahdin siitä, että täytyykö muka aina, vaikkei hän sitä niin ollut tarkoittanutkaan ja tiesin sen. Tällä hetkellä oon vaan niin väsynyt juttelemaan niistä, mieluummin viettää vaan hauskaa aikaa ja koittaa unohtaa, siis välillä ainakin.
