Hiljaisuuttakin rakastan
Oon vaan niin kovin surullinen.
Sillä lailla niin suruinen, etten voi edes riemumusiikkia enää kuunnella. Muistan sen kerran, kun kuuntelin ilosia sävelmiä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan viime tammikuussa. Se oli aikaa, jolloin eksä oli elämäni uusin ja lämpimin asia. Silloin olin iloinen, varmaan onnellinenkin. Aluksi pelkäsin kuunnella ilosta musiikkia, oikeestaan olin tottunu siihen, ettei mikään muu saa soida kuin melankolia. Hetkellinen hurmio siitä sitten syntyi, kun yhtäkkiä olikin positiivista musiikkia sekä positiivisia tunteita. Sanoin siitä sillon eksällekin, etten oo tainnu puoleen vuoteen kuunnella tällasta, ja se oli ihan ihmeissään että miten voi olla mahollista.
Nyt synkeät aatokset taas ovat nousseet, kun iloisuudet siitä päältä kuluivat… Ja äänet sen mukaisia. Paitsi varsinaista musiikkia, tykkään kuunnella äänimaisemia sekä yksittäisiä ääniä. Näin kaupunkiasujana kuuntelen kaupungin öisiä ääniä (sillä eihän päivisin mitään voi kuulla, sillon ääniä on liikaa!), öisin kulkee tavarajunia ja rekkoja, jotain yleistä huminaa siihen lisäksi. Kaupungin öinen äänimaisema on melankolinen. Sitä kyllä on maallakin, paitsi ihan valoisimpina kesäöinä.
Maalla suosikkiääniä on paljon, mm. railojen syntyminen, ukkonen (ei kuulosta yhtään samalta kaupungissa), rankkasade (varsinkin tyyneen veden pintaan), taivaanvuohi, puiden paukkuminen kovalla pakkasella… Niissä on jotain sellasta… niin yksinkertasta, että on hyvä kuunnella. Kyllähän täällä kaupungissa tykkään juuri niistä yksinkertasista öisistä junankolinoista, mutta kun taustalla on silti jatkuvasti kaikkea muuta hälinää!
Oi, kun tulisikin semmonen talvi, että railoja pääsis taas kuuntelemaan. Edellyttää tietty sitä, että ois oikeessa paikassa oikeeseen aikaan… Viimeeks satuin vierailemaan kotopuolessa sopivaan aikaan, se oli kyl mielettömän hienoa… Syysloma lähentelee tässä taas, kai sitä kotona tulee taas käytyä. Ei ihan railoille otollinen aika vielä oo, mutta jos jotain muita ääniä sieltä poimisi… Kaipaisin kyllä vähän sellasta onttoa huminaa, joka lehdettömiin puihin tarttuu. Se on just jotain senkaltasta, mikä istuu aika hyvin melankolishakuisiin korviin.
Sitä odotellessa lienee tyytyminen kerrostalon ilmanvaihdon ja elämän ääniin sekä jo mainittuihin junien kolinoihin… (Kuin huomaamatta hieman toivekkaammaksi kävi mieleni, ei enää niin suruinen kuin tekstiä alottaessa. Mutta kuuntelussa edelleen melankolia, niin ja hiljaisuus. Ne on ne kauniit äänet, jotka sieluni korvin kaukaa kotoa kuvittelen…)
Öisiä ääniä. Eiku… aamusia.
Tää on vaan niin kipeetä kaikki… Oon koittanu ottaa selvää entisestä elämästäni, siitä mitä oli pari vuotta sitten. Sillon miun anorektinen syömishäiriö oli pahimmillaan. Oon lueskellut vanhoja päiväkirjojani, siis niitä ihan oikeita kirjoja… Voi kun olin jo unohtanut niin paljon asioita! Ihan itkuks asti tuo lukeminen paikoittain on menny, varsinkin sitten kun mietin, kuinka moni muu juuri tällä hetkellä kärsii jostain yhtä painavasta…
…silloinkin aikanaan joka hetki uskottelin itelleni, että ihan kohta haen apua, heti kuhan on jotain tiettyä ohi. Tai no, tuo “silloinkin” on ehkä liikaa, sillä tällä kertaa oon tosissani. Ihan todella. Mutta: niihin ajatuksiin verrattuna, joita noilta sivuilta iskeytyi sana toisensa jälkeen, mie oon ihan helvetin terve nyt!
Jos ihan kunnollisella järjellä nyt yritän aatella (jos se ikinä on mahollista tähän kellonaikaan!?), niin kai tuo kaikki on jääny miuhun, pakkautunu. Vaikken mie oireile niin rajusti enää, niin miussa on silti se kaikki tuolla sisimmässä kiinteenä möykkynä, joka ei meinaa irrota ihan itestään ainakaan. Kun en ikinä oo hakeutunut hoitoon eikä kukaan muukaan oo miuta sellaseen ohjannu, niin en oo saanu puhuttua sieluani auki. Tässä taitaapi olla iso työ eessä päin…
Vaakani on sininen, enpä muistanutkaan!
Hämmästys oli vallan suuri, kun pitkän taivuttelun jälkeen kaivoin kaapin perukoilta vaa’an ja astuin sen päälle silmät ummessa. Viimein uskalsin kattoa: lukema oli sama mitä lääkärin vaaka näytti neljä kuukautta sitten. Mitä hemmettiä?!, ihan ääneen piti ihmetellä. Olin jo henkisesti varautunut 5-7 kiloon enemmän. Sitten tietty aattelin, että onhan noissa vaa’oissa kuitenkin eroja, ettei voi olla varma jne… Mutta tavallaan, vaikka tuo kilomäärä tuntuu edelleen liialta, oli tää jossain määrin ihan positiivista.
Sain tallennettua sen vanhan blogini tekstit tähän koneelle vihdoin, lopulta se meni copy-pastella ihan sujuvasti. En kuitenkaan vielä niitä tekstejä pahemmin lueskellut, mitä nyt sanan sieltä täältä. Luulen että se ois pikkusen ankaraa, vaikka toisaalta saattashan sitä jotain oppiakin. Pelkään vaan, että tulee turhan paha olo sen menneisyyden kanssa, ei sen pariin huvittais vielä käydä. Kai sitten joskus, ajallaan… Tosin sehän se epäkohta tässä onkin kai, kun en haluu muistella. Kukapa haluaisi kipeitä asioita ylenmäärin ajatella ja analysoida. Tuntuu että näissä nykyisissäkin on ihan liiaksi… Tiiän, kyllä niihin alkutekijöihinkin on pureuduttava jossain vaiheessa.
Noin muuten, miun eteneminen yhtään mihkään on aika jäissä taas. Ei jaksa juuri mitään, ajatuksetkin oon jättänyt ajattelematta aika pitkälti (sitten ne onkin tulleet uniin, hui hemmetti). Just nyt ei ees tunnu pakolliselta hakea apua… Tai siis, on vaan niin apaattista, kyllä mie haluisin viimein jonkun hoidon piiriin. Tässä yksikin päivä T kyseli, oonko miettiny sitä psykologille menoa… Kyllä mie sen huolen ymmärrän, oon itekkin aika huolissani. Ja joo, oon miettyny. Riittääkö?
