Ei täällä varmaan kukaan enää käykään, mut silti;
Äh. Tää on ihan saatanan syvältä. Näköjään.
Kymmenen kuukautta kulunut viimeisestä merkinnästä tänne. En vaan enää kokenu osaavani kirjottaa, ja sitten jotenkin alkoi olla ihan hyvä meininki ja mie vahvistuin ja oli kivaa ja menin menojani ja heiluin sinne sun tänne ja olin vähän liiankin holtiton ja ja ja.
Mut olin verrattain onnellinen. Kai onnellisempi kuin vuosiin. Arvelin olevani jo turvallisesti voitolla.
Sitten kesän alusta lähtien oireet voimistu. Tällä hetkellä oksentaminen on miltei jokapäiväistä. Miusta on tullu taas heikompi, arempi, väsyneempi. Mut tällä kertaa – ainakin vielä – koitan pitää kiinni hyvästäkin elämisestä. Yritän tosissaan.
Pahasti vaan pelkään, että masennus on silti väistämätön.
Tästä blogista on aina ollu vähän huonot fiilikset. Meinasin, että jos vielä jatkan, niin siirryn kyllä Livejournalin puolelle. Sitä on helpompi ja miellyttävämpi käsitellä. Ilmotan sitten täällä, mikäli jotain tapahtuu.
Säpäle
Tuntuu olemattomalta ja turhalta edelleen vaan. Kaiken lisäks oon alkanu tekemään vähän haavoja. Vuoden tauon jälkeen! Säälittävää. Edelleenkään en uskalla terällä koskea käsivarsiin, ja toivon etten myöhemminkään.
Kun vietän aikaa koulutovereiden kanssa – koulussa taikka vapaalla – on useimmiten ihan kivaa oleskelua. Olotila on kai normaalinkaltanen, tai ainakin neutraali. Aika sama juttu terapeutin luona. Se usein sanookin siitä, kun oon niin rauhallisen ja tasapainosen olonen… Usein siitä tulee huono omatunto, teenkö tän nyt jotenkin väärin?
Itsekseni ollessani mieleen vyöryy taas kaikki mustuudet, enkä keksi miten oisin. Unen saaminenkin on hankaloitunut parin hyvän viikon jälkeen… Haluisin kirjottaa, siis oikeesti kirjottaa, mutta keskittymiskyky taikka luovuus eivät vieläkään ole ilmoitelleet itsestään. Teen vaan tällasia säpäleisiä päiväkirjamerkintöjä.
Tällä viikolla ei oo terapiaa. Ensin ajattelin, että hyvä, saanpahan hiukan huilata. Nyt vaan ahistaa.
Ikuisuuksia välttelin tarttumasta tähän juttuun, koska pelkäsin joutuvani pohtimaan liikaa, pelkäsin tän olevan liian raskasta. Ja olin oikeessa. Jotenkin miusta tuntuu, että mitä enemmän kehotetaan tarkkailemaan itseään ja tuntojaan, sitä helpommin uppoaa syvemmälle… eikä yllättäin pääsekään ylös!
Ehkä se on molempi pahempi. Jokatapauksessa, en oo onnellinen. (Paitsi yksi iloinen asia: koulussa alkaa projekti, jossa pääsemme oikeasti tekemään. Toivon sen pelastavan miuta ees vähän.)
-0
Miussa ei tunnu olevan mitään. Ei ilot juurikaan tunnu, ei surut. Pienesti se kaikki kaihertaa.
Oon miinus nollassa. En plussalla, mutten merkittävästi miinuksellakaan. Eikä tää tunnu liikahtavan tästä mihinkään ees voimakkailla iskuilla. (Kokeiltu on.)
Tässä ei oo väriä, ei muotoa, ei syvyyttä. Mitä se sitten on, mustavalkosta ja yksulotteista vai?
Oon laiska
Taidan nyt ymmärtää, miksi ihmiset haukkuvat terveyskeskuksia. Tähän asti miulla on ollut ihan hyvät kokemukset…
Mut tänään oli lääkäri. Kerroin sille kuinka kauan on kestänyt ja mitä oireita ollut. “No mutta mistä sinä tiedät, että sinulla on masennus?”, se kysyi ( – Noh, juuri luettelin aika monta masennuksen oiretta, joista oon kärsinyt ja kärsin.). “On normaalia ahdistua tuollaisista asioista”, “Sinun täytyisi katsoa tulevaisuuteen eikä ajatella menneitä” , “Juttelisit vanhempiesi tai sisarustesi kanssa.” ( – What?), “Minusta tuo kuulostaa vaan laiskuudelta” jne…
Viimesin kommentti oli kaikkein pahin. Tuo oli vaan niin kertakaikkiaan kamalaa, kokonaisuudessaan. En tosiaan tiiä enää mitä ajatella; oonko mie nyt sairas vai en? Psykologi kun kartoitti, että miulla ois keskivaikea masennus, ja sitten tuo lekuri sanoo että oon vaan laiska.
Jumalauta jos oonkin ihan terve mutta persoonaltani hankala?!? Nyt sitten on päällä voimakkain ahdistus pariin viikkoon, mut hei, sehän on ihan normaalia ahistua tuommosesta.
Kyl se silti miulle Sepramia kirjotti. Sanoi että katotaan joulun alla, jos pitää nostaa. Jaaha. (Jos se oli sitä mieltä ettei miuta mikään vaivaa, niin miks silti sain lääkkeet?) Vasta matkalla apteekkiin tajusin, ettei nukahtamislääkkeistä sitten edes neuvoteltu, vaikka kerroin että unettomuuskin vaivaa. Lääkärin mielestä en yritä tarpeeks. Olin jo sen verran helpottunut tuosta toisesta reseptistä ja halusin sieltä äkkiä pois, että lopulta vaan unohdin.
Paskempi homma. No jos mie sitten yrittäisin enemmän?
Epäselvää
Turha olo on leijaillut jo useemman päivän täällä.
Käväsin taas eilen psykologilla, miusta tuntui ettei se uskonut miuta. En kyllä itekkään uskois, näine rauhaisine eleineni ja äänineni. Vaikka toisaalta, luulishan sitä että ammatti-ihmiset osaa kattoa tuommostenkin asioitten taa… Oikeen inhotin itteäni, miksen voi sitten näyttää huonovointiselta ja eleet sen mukaisia, jos sitä oon? (Hyvä on, ihan todella en halua näyttää sellaiselta, tummat silmänalusetkin on jo vähän liikaa.)
Miulle on tullu uus ongelma siitä, että pelkään etten sittenkään oo kipee. Se tuli kai sitä myötä, kun tajusin että tosiaan oon jo saamassa apua. Ahistus lieveni niin ryminällä, että tää tämänhetkinen ei tunnu oikeen miltään (vaikka varmaan onkin jotain). Niinpä, tuntuuko mikään? Oon koittanu kuulostella sieluni syvyyksiä, mut juuri mikään ei vaikuta hetkauttavan. On tasaista. En sitten tiiä onko se hyvä vai paha. Jos söisin lääkkeitä jo, voisin helpolla syyttää niitä tästä tunnottomuudesta.
Tosin psykologin luona olin jotenkin hermostunut, enkä saanut kunnollisia lauseita suustani lainkaan. Takeltelua, yhden sanan vastauksia, lauseiden viimeiset sanat jäivät sanomatta monessakin kohtaa. Mutta tuntuu, ettei miussa ees näy nuo tuommoset jutut, siis ilme on aina sama ja sitä rataa. Miun kehonkieli on jotenkin hukassa. Sekin taas voi riippua, kelle sitä näyttää… Väsyttää tällanen, koskaan en saa vastauksia, ees mitään kunnollista sinne suuntaan vaikka kuinka miettis. Psykologi kyseli, onko miulla hajua, missä miun masennuksen juuret vois olla. Oon miettiny näitä juttua paljon, mutta tuota en, ihan perimmiltään. En osannut vastata mitään. Helppoa ois sanoa, että ruokaleikkien tullessa kuvioihin, tuli masennuskin siinä kyljessä. Mutta ei se ydinjuuri niin pinnalla oo. Tämä asia jää siis avoimeksi vielä toistaiseksi.
Yllättäviä päiviä – kaikesta huolimatta
Eilen maanantaina olin siis oppilaitoksemme psykologin luona. Se oli hirmu mukava ihminen! Varsin humaani, lämmin. Kartotimme tilannettani ja elämääni, eikä hän vaikuttanut juurikaan yllättyvän siitä seikasta, etten ole aiemmin apua hakenut/saanut.
Itse puhuin pehmeällä äänellä, niin käy usein silloin, kun paikka on omakohtaisesti hankala ja vakava. Psykokin siitä sanoi, kun olin niin rauhallinen. En edes itkenyt kuin muutaman säikkykyyneleen verran alussa.
BDI:nkin hän teetti, yllättävät 33 pistettä siitä. Kolmekymmentäkolme? Huh, kai se on aika paljon. Sitten puhuimme lääkityksen mahdollisuudesta ja hän jopa väläytti sairaalajaksolla… mutta kai se on joku sääntö, että kaikki mahdollisuudet “esitellään”. Lääkeajatukseen suhtaudun myönteisesti, joten sovimme että menen lääkärin luo puhumaan siitä. Lisäksi sovimme uuden tapaamisen viikon päähän.
Kävellessäni kotiin pitkin syksyisiä katuja, oli vaan todella möyhennetty olo. Sellainen neutraali. Tosin joka hetki tuli mieleen jotain typerää jota olin sanonut ja sätin sitten itseäni. Sitä jatkui koko illan ja yön, enkä edelleenkään nukkunut hyvin.
Tänä aamuna soitin lääkäriajan. Se oli äärimmäisen vaikeeta. Ensinnäkin miun piti herätä tarpeeks (liian) aikaseen psyykkaamaan itteäni, toisekseen sitten kun soitin, meinasin sulkea puhelimen jokaisen tuuttauksen jälkeen. Onneks en niin tehnyt. Tulin melkein iloiseksi, kun nainen langan toisessa päässä ymmärsi sanomani ilman sen kummempia selittelyjä. (Noh, osittain luinkin suoraan paperista…) Lääkäri ensi viikon torstaina.
Siinähän se sitten meneekin syyslomaviikko käydessä psykolla ja lääkärillä. Ja miun kun piti lähtee kotopuoleen jo tänä perjantaina… Voisinhan lähteekin, mut pitäis jokatapauksessa olla takasin ens maanantaihin mennessä. Onneksi vielä syyslomaviikon perään on pari vapaapäivää, niin voin kuitenkin olla hieman pidempään kotosalla, vaikka menisinkin sinne vasta varsinaisen lomaviikon lopussa. Niin, porukat asuu aika kaukana, ettei sinne ihan yhden-kahden päivän takia viittii mennä. Todennäkösesti melkeen kaikki muut kaikkoaa tästä kaupungista loman ajaksi, siksikin vähän kurjaa. Vaikka toisaalta, oisinhan kuitenkin vaan omissa oloissani. No mutta täytyy tuota T:a kuulostella, jos se vaikka haluis/ehtis tapailemaan pitkästä aikaa.
Ainiin, kävinhän tänään vielä opon juttusilla. Jälkikäteen saatoin vaan ihmetellä, miksen oo aiemmin mennyt sinne. Ei miun koulutilanne niin paha ookkaan, mitä olin kuvitellut. Tai ehkä opo osas esittää asiansa silleen keveesti… Opokin on tosi miellyttävä ihminen. Se oli heti valmis tukemaan miuta näissä opintoasioissa. Sanoi että voitaisiin kehitellä miulle tulevaisuudessa hieman keveämpää opintosuunnitelmaa, ja että tärkeintä olis antaa miulle tilaa kuntoutua… Mutta siitä puhumme tarkemmin ensi tapaamisella. Mie en ois ikinä arvannut, että sellaisia mahdollisuuksia on, joilla miekin saattaisin pysyä opiskelemassa! Itkin oponkin luona – pääasiassa siitä yksinkertaisesta syystä että hän oli niin kovin ystävällinen.
Hmm. Ehkä kuitenkin intoilen hieman liikaa. Oon vaan tässä jonkinlaisessa sekavassa alkuhuumassa… Tunnelmat on niin epäuskoiset: oon tosiaan ottanut sen ensimmäisen askeleen.
( Kuva täältä. )
Etukäteisajatuksia
Oon sekasin pelosta, aatokset pyörii vain tämän jutun ympärillä. Tosin sitä en muista aatella, mitä huomenna pitäis sille psykolle puhua. Tai en pysty aattelemaan sitä. Luotan siihen, että miulle esitetään oikeet kysymykset. Kai se sillä onnistuu? Eniten kammoksuttaa ajatus siitä, ettei tää ookaan helpottava alku, vaan alku suuremmalle pahalle. Tai mitä jos ei löydykään sellasia resursseja, joilla saan hoitoa?
Tiedän, ettei asiat parane huomisella vielä mihinkään. Siis jos joku on siinä uskossa, että luulen ratkaisevani kaiken huomenna.
Aika kuluu tuskastuttavan hitaasti, toivoisin olevani jo jossain tulevaisuudessa, muutaman kuukauden päässä vaikka. Mutten jaksais, en millään muotoa, elää ja kokea näitä tulevia lähiviikkoja. Tää on ihan saatanan raastavaa, kuljen mustaa katua joka on pian täynnä kylmää tihkua ja viimaa. Tänä yönä uni ei tuu lain, siitä oon melko varma.
Ja taas miusta on alkanu tuntumaan, etten vaan oo tarpeeks kipee. Vaikka tiiän kyllä, ettei semmosta piä aatella. Tää on niin tuttua. Ei saa olla masentunut juuri ennen lomia tai lomien jälkeen, ei saa olla masentunut jos elämä tarjoaa jotain vähänkin kivaa. Eihän silloin voi olla masentunut. Noilla ajatuksilla oon pärjännyt ainakin kolme vuotta, voitteko kuvitella. Kolme vuotta! Mutta kuten kerrottua, uskoisin olevani melankolinen luonne. Ehkei aina voi erottaa asioita toisistaan… Oma juttunsa onkin sitten se, miksen koskaan syömishäiriön vuoksi hakeutunut, tai miuta ei passitettu hoitoon.
Hittolainen, miulla on kyllä paljon setvittävää. Monen vuoden rästit. Kuten oon aiemminkin jo manaillut; tästä tulee todella pitkä ja raskas retki…
Nightly cares
Ihan romahdan vaan. Romahdan.
Tärisyttää ja kylmii. Pelottaa. Näitä sanojakaan en osaa muodostaa… En pysty pitämään itteeni koossa enää lainkaan, jotenkin niin paha olla jatkuvasti. Miten tää meni näin nopeesti tähän? Miksi? Mietiskelin, että nyt kun ihan kohta pääsen auttavan tahon luo, niin sen vuoks mieli antaa luvan pudota. Että nyt on viimein varaa päästää se kaikki valloilleen. Mikä kaikki? En ees osaa selittää.
