Säpäle
Tuntuu olemattomalta ja turhalta edelleen vaan. Kaiken lisäks oon alkanu tekemään vähän haavoja. Vuoden tauon jälkeen! Säälittävää. Edelleenkään en uskalla terällä koskea käsivarsiin, ja toivon etten myöhemminkään.
Kun vietän aikaa koulutovereiden kanssa – koulussa taikka vapaalla – on useimmiten ihan kivaa oleskelua. Olotila on kai normaalinkaltanen, tai ainakin neutraali. Aika sama juttu terapeutin luona. Se usein sanookin siitä, kun oon niin rauhallisen ja tasapainosen olonen… Usein siitä tulee huono omatunto, teenkö tän nyt jotenkin väärin?
Itsekseni ollessani mieleen vyöryy taas kaikki mustuudet, enkä keksi miten oisin. Unen saaminenkin on hankaloitunut parin hyvän viikon jälkeen… Haluisin kirjottaa, siis oikeesti kirjottaa, mutta keskittymiskyky taikka luovuus eivät vieläkään ole ilmoitelleet itsestään. Teen vaan tällasia säpäleisiä päiväkirjamerkintöjä.
Tällä viikolla ei oo terapiaa. Ensin ajattelin, että hyvä, saanpahan hiukan huilata. Nyt vaan ahistaa.
Ikuisuuksia välttelin tarttumasta tähän juttuun, koska pelkäsin joutuvani pohtimaan liikaa, pelkäsin tän olevan liian raskasta. Ja olin oikeessa. Jotenkin miusta tuntuu, että mitä enemmän kehotetaan tarkkailemaan itseään ja tuntojaan, sitä helpommin uppoaa syvemmälle… eikä yllättäin pääsekään ylös!
Ehkä se on molempi pahempi. Jokatapauksessa, en oo onnellinen. (Paitsi yksi iloinen asia: koulussa alkaa projekti, jossa pääsemme oikeasti tekemään. Toivon sen pelastavan miuta ees vähän.)
Perjantaipoukkoilua
Kouluasiat alkaa olla aika hyvällä mallilla jo… Tai siis silleen, ettei KELA voi ainakaan tukia miulta evätä. Kunhan ei vaan tapahtus mitään yllättävää… Miulle siis tuli tuossa viikko sitten kirje, joka sano että sinulla on liian vähän suorituksia. Ellet tee lainkaan selvitystä asiasta, lakkautamme opintotuen ihankohta. Jos teet selvityksen mut se ei oo riittävä, lakkautamme tuen ens vuuen alusta. Siitä mie kuvittelin että peli on menetetty ja romahdin niin kovaa, että soitin sille psykolle sillon. (Hah, en uskaltanu ees täällä kertoa tuosta kirjeestä aiemmin, jotenkin toivoin että se vaan menis pois.)
Opon kanssa sitten setvittiin juttua ja kas kummaa; melko pikkuisilla asioilla saatiin poimittua toistakymmentä opintopistettä miun eduksi! Tänään hoidin hirmusesti niitä pikkusia asioita, ja huh, kun oon lopullisen naatti… Tosin jotain tekemistä täytyy olla sillä sillä seikalla, että unet eivät minua suosineet viimekään yönä, vaan mieluummin pään täytti hermostuneisuus joka johtui näistä tämän päivän murehtimisista. Mutta päivä onkin sitten noihin juttuihin vaan mennyt, oon juossut ympäri koulurakennusta…En ees käynyt varsinaisilla tunneilla kun kääntymässä. Pistin tän jutun nyt etusijalle. Syntiä?
Totisesti toivon, että kouluasiani menevät juuri näin, kun ne on nyt menossa. Muussa tapauksessa en tiiä mitä tehhä. Jos jostain yllättävästä syystä opintotuki kuitenkin lakkautetaan, oon äärettömässä pulassa. Opo kyllä vakuutti, että näin tää hoituu, mutta mie silti ootan sitä nurkan takaa hyppäävää pirua.
Typerää kun raha on mitä on. Raha ei välttämättä tee onnelliseksi, mutta sen sijaan sen puute tekee onnettomaksi. (Ois ihan kivaa maksaa vuokraa, jotta ois paikka jossa asua.) Opintotuen määrästä en valita, miusta se on valtavasti rahaa ja useimmiten pärjäänkin sillä. Saan tosin hieman rahaa myös vanhemmiltani. Ymmärrän kyllä murinan aiheen niiden opiskelijoiden kohdalla, jotka asuvat pääkaupunkiseudulla. Asuminen ei todellakaan ole edes kohtuuhintaista siellä! Omaan, kolmensadan euron hyväkuntoiseen, parvekkeelliseen yksiööni oon erittäin tyytyväinen. Sopiva matka niin kouluun kuin keskustaankin. Tosin kun olen tehnyt vähän galluppia, niin tämä asunto taitaa olla halpa jopa täällä, joten kummastuttaa kuinka miuta tämmönen onni on iskeny. Ohoh. Ja näin pääsimme kirjoituksessamme kouluvaikeuksien kautta ihanneasuntoon.
Nyt lähden kaupan kautta kotiin ja nukkumaan.
Yllättäviä päiviä – kaikesta huolimatta
Eilen maanantaina olin siis oppilaitoksemme psykologin luona. Se oli hirmu mukava ihminen! Varsin humaani, lämmin. Kartotimme tilannettani ja elämääni, eikä hän vaikuttanut juurikaan yllättyvän siitä seikasta, etten ole aiemmin apua hakenut/saanut.
Itse puhuin pehmeällä äänellä, niin käy usein silloin, kun paikka on omakohtaisesti hankala ja vakava. Psykokin siitä sanoi, kun olin niin rauhallinen. En edes itkenyt kuin muutaman säikkykyyneleen verran alussa.
BDI:nkin hän teetti, yllättävät 33 pistettä siitä. Kolmekymmentäkolme? Huh, kai se on aika paljon. Sitten puhuimme lääkityksen mahdollisuudesta ja hän jopa väläytti sairaalajaksolla… mutta kai se on joku sääntö, että kaikki mahdollisuudet “esitellään”. Lääkeajatukseen suhtaudun myönteisesti, joten sovimme että menen lääkärin luo puhumaan siitä. Lisäksi sovimme uuden tapaamisen viikon päähän.
Kävellessäni kotiin pitkin syksyisiä katuja, oli vaan todella möyhennetty olo. Sellainen neutraali. Tosin joka hetki tuli mieleen jotain typerää jota olin sanonut ja sätin sitten itseäni. Sitä jatkui koko illan ja yön, enkä edelleenkään nukkunut hyvin.
Tänä aamuna soitin lääkäriajan. Se oli äärimmäisen vaikeeta. Ensinnäkin miun piti herätä tarpeeks (liian) aikaseen psyykkaamaan itteäni, toisekseen sitten kun soitin, meinasin sulkea puhelimen jokaisen tuuttauksen jälkeen. Onneks en niin tehnyt. Tulin melkein iloiseksi, kun nainen langan toisessa päässä ymmärsi sanomani ilman sen kummempia selittelyjä. (Noh, osittain luinkin suoraan paperista…) Lääkäri ensi viikon torstaina.
Siinähän se sitten meneekin syyslomaviikko käydessä psykolla ja lääkärillä. Ja miun kun piti lähtee kotopuoleen jo tänä perjantaina… Voisinhan lähteekin, mut pitäis jokatapauksessa olla takasin ens maanantaihin mennessä. Onneksi vielä syyslomaviikon perään on pari vapaapäivää, niin voin kuitenkin olla hieman pidempään kotosalla, vaikka menisinkin sinne vasta varsinaisen lomaviikon lopussa. Niin, porukat asuu aika kaukana, ettei sinne ihan yhden-kahden päivän takia viittii mennä. Todennäkösesti melkeen kaikki muut kaikkoaa tästä kaupungista loman ajaksi, siksikin vähän kurjaa. Vaikka toisaalta, oisinhan kuitenkin vaan omissa oloissani. No mutta täytyy tuota T:a kuulostella, jos se vaikka haluis/ehtis tapailemaan pitkästä aikaa.
Ainiin, kävinhän tänään vielä opon juttusilla. Jälkikäteen saatoin vaan ihmetellä, miksen oo aiemmin mennyt sinne. Ei miun koulutilanne niin paha ookkaan, mitä olin kuvitellut. Tai ehkä opo osas esittää asiansa silleen keveesti… Opokin on tosi miellyttävä ihminen. Se oli heti valmis tukemaan miuta näissä opintoasioissa. Sanoi että voitaisiin kehitellä miulle tulevaisuudessa hieman keveämpää opintosuunnitelmaa, ja että tärkeintä olis antaa miulle tilaa kuntoutua… Mutta siitä puhumme tarkemmin ensi tapaamisella. Mie en ois ikinä arvannut, että sellaisia mahdollisuuksia on, joilla miekin saattaisin pysyä opiskelemassa! Itkin oponkin luona – pääasiassa siitä yksinkertaisesta syystä että hän oli niin kovin ystävällinen.
Hmm. Ehkä kuitenkin intoilen hieman liikaa. Oon vaan tässä jonkinlaisessa sekavassa alkuhuumassa… Tunnelmat on niin epäuskoiset: oon tosiaan ottanut sen ensimmäisen askeleen.
( Kuva täältä. )
Syysaamuja
Jees, olipa taas mukava aamu. Yöunen määrä oli maksimissaan kaksi tuntia, koulu alkoi kahdeksalta. Ensimmäiset melkein puolitoistatuntia koulussa seisoskelimme ja kuuntelimme opettajaa, kun hän kertauksena selvitti eri työpisteillä huomioonotettavia asioita. Noh, minullahan se seisoskelu tietysti johti lopulta jonkinlaiseen pyörrytyksentunteeseen. Veikkaisinpa että suurena osatekijänä juuri nuo varsin vähäiset unet olivat. Minulla joskus on tällaisia tapauksia, hyvin harvoin kuitenkin. Olen kuullut selitystä, että pitkäkestoinen seisoskelu ajaa veren kiertämään nimenomaan jalkoihin (eikä siis päähän riitä tarpeeksi), mikä kuulostaakin ihan loogiselta. Tilassa jossa olimme, oli kylläkin myös hyvin lämmintä eikä niin kovin raitista ilmaa, joten kyllähän tuossa syitä jo riittää.
Noniin olipa jännää.
Viimepäivinä olen ollut hyvin, hyvin surullinen ja yksinäinen. Tässä on ollut vapaapäiviä vaikka millä mitalla, mutta minä vain ahdistelen. Vapaat aamut (tai aamupivät) eivät nekään tunnu enää miltään. Vielä viikko, kaksi sitten vapaat heräilyt olivat päivieni miellyttävintä antia. Keitin ja join kahvia, luin lehtiä, ratkoin ristikoita – mitä nyt jotain sellaista pientä puuhaa. Teen niin siis edelleenkin, mutten saa siitä enää mitään.
Haluaisin niin mennä tuohon syksyyn, varsinkin jos näen ohuen auringonvalon paistavan keltaisiin puihiin ja ruskeaan maahan, taikka leppoisan syyssateen muuttavan harmaat sävyt hienoiksi ja romanttisiksi. Kulkisinpa edes hetken metsikössä, varttikin riittäisi. Mutta en vain jaksa.
Kunpa jaksaisin. Sitten rakastaisin syksyä juuri niin, kuten joskus ammoin rakastin.
Monttu
Huomaan, että käyn yhä eristyneemmäksi ja flegmaattisemmaksi. Oon vaan kotona tahi koulussa. Vähemmän jälkimmäisessä. En ole osallistunut rientoihin, ei ole huvittanut isot ihmismäärät. Opiskelu tuntuu raskaalta ja joudun joka aamu pakottamaan itseni kouluun, vaikka tämä on ehkä helpoin jakso koskaan! Tänäänkin nukuin pommiin…
Oon hyvilläni, että on tuommonen paikka kuin koulu, mihin mennä. Näkee edes joitain ihmisiä, on jotain todellisuudenkaltasta, pakolla. Kyllä mie vielä meiän luokan ihmiset kestän, tulen niitten kanssa juttuun hyvinkin. Koulun ulkopuolella en ole nähnyt ketään. Kohta kolmeen viikkoon ei olla nähty edes T:n kanssa. Surettaa… Mie tosiaan haluisin pitää yhteyttä ihmisten kanssa, mutten koskaan jaksa. Aattelen joka kerta, että huomenna sitten. Niin ja kun en oikeestaan halua näyttäytyä tällaisena, näin raunioituneena. Väsyttää esittää hyväntuulista. Enkä muuten varmaan esittäiskään, mutta jos näkee harvoin, niin tuntuisi turhalta pilata se aika surullisislla asioilla.
Unettomuuskin on mennyt pahemmaksi. Nyt tiiän, että se tosiaan on sitä. Ennen oon ollut vähän epävarmana sen suhteen, että jos mie vaan kuvittelen… Miuta pelottaa nukahtamislääkkeet, mutta ehkä se on vaan sitä, etten tiiä niistä juurikaan. Viime yönä hahmottelin sähköpostiviestiä sille meiän koulun psykologille. (Niin, meillä se ajanvaraus toimii joko s-postilla tai puhelimella, mutta jälkimmäistä en uskalla…) Nyt miulla on siis jo viesti valmiina. Mutta näinä surullisina päivinä en viitsi häntä vaivata, saattaa olla akuutimpiakin avuntarvitsijoita tuon Kauhajoen jutun vuoksi…
Miulla ei oikeesti oo mitään uutta sanottavaa. Tästä tekstistäkin tullee niin surkeaa, kun ei oo kunnollista runkoa. Entisestäänkin masentaa se, etten koe nauttivani kirjoittamisesta enää… En jaksa panostaa. Saman oon kokenut aikanaan kuvataiteilun kanssa (siitä oon hyvin, hyvin surullinen), mutta sen tilallehan tuo kirjoittaminen sitten tulikin. Mitä mie voin nyt tehhä? Haluisin sen kaiken luomistaidon ja -onnen takaisin…
Koitan kertoa teille jotain iloisempaa ensi kerralla.
( Kuva täältä )
Suklaahoito sisäisesti: saattaa aiheuttaa mielialan laskua
Tänään ois ollut juhlintaa tiedossa, mut tiesin jo aamusta, etten haluu osallistua. Väsyttää eikä kauheesti huvita nähhä ihmisiä. Pelkään aina, että kuhan kieltäydyn juhlinnoista tarpeeks usein (ei välttämättä ees peräkkäin), kaverit lakkaa kysymästä mukaan. Ei se kuitenkaan tuu… Yleisin syy poisjääntiini taitaa olla turvonnut olomuoto ja sitä myötä maassa oleva mieli. Tänäänkin sit oon vaan syöny roskaa ja turvottanut itteeni entisestään. Surettaa tää tilanne taas, sentään viime viikolla meni ruokailujen kanssa vähän keposammin ja terveemmin… No, ehkä tää tästä taas hetkeks.
Mut tärkeetä on kai tunnistaa itessään, minkä vuoksi toimii kuten toimii? Miuta on rassannut tää koko tilanne taas vähän enempi, mietin näitä juttuja koko ajan samalla aavistaen, etten vielä huomennakaan osaa… tarttua tähän kunnolla. On huvittanut vaan unohtaa ja olla aattelematta, siinähän auttaa syöminen vallan mainiosti! Syön, kun tahdon kieltää. Kun pyrkimyksenä on laittaa asiat kuntoon, oon syömätönnä – siinäkin vähän unohtaa… Kyllä, varmasti toimii.
Tänään myös nukuin pommiin, mikä ei kovin suuri synti ollut, kun olisi ollut vaan yks tunti suunnilleen… Mut itteäni se inhottaa, sillä eilenkin meni aamutunnit nukkumiselle. Sen tietää, että mitä useemmin tuota antaa tapahtua, sitä useemmin sitä tulee tapahtumaan. Onneks huomenna ei oo tunteja, niin ei oo vaaraa… muuhun kuin vuorokausirytmin sekottumiseen entisestään.
Mikä siinä on, etten vielä kertaakaan tänne kirjottaessa oo saanu aikaan kunnon mielekästä tekstiä? Miuta ainakin inhottais lukea tällasta sinne tänne pomppivaa juttua. Eihän tässä oo ees mitään kunnon runkoa. Keskittymiskyky uupuu, se on vastaukseni.
Koitan parantaa tapani.
Päivän sitaatti Ismo Alanko Säätiöltä:
Mä tartten lämpöä
anna anna anna
mä kaipaan kosketusta
anna anna anna
en enää jaksa yksin
auta auta auta
sisäinen solarium
on sammunut
sisäinen solarium
ei kanna valoa
Miksi juuri nyt?
Miksi juuri nyt olen aloittamassa tätä isoa urakkaa, masennusta vastaan taistelemista? Miksi VASTA nyt, miksi jo nyt, miksi, miksi?
En minä vain tiedä tarkkaan!
Vuoden alkupuoliskon seurustelin iloisesti erään pojan kanssa. Silloin pahuudet painuivat syvemmälle minuun, hiukan piiloon, kun mukavat asiat olivat useimmiten mielessä. Luulin jo olevani voiton puolella. Mutta niinhän se on, että minkä taakseen jättää (käsittelemättä), sen edestään löytää. Kesällä poika halusi erota, minkäs minä sille mahdoin. Aluksi toki surin yksinomaan tuota asiaa. Nyt kun tilanne on jo tasaantunut, voin todeta, että ne mustat asiat jotka iloisilla jutuilla peittelin, ovat nousseet haudastaan jälleen. Kaikki ne.
Opiskeluni alkoivat tässä hiljattain kesätauon jälkeen, eikä se millään muotoa helpota asiaa. AMK:n suuret (?) velvollisuudet ahdistavat, ja ahdistus lisää ahdistusta entisestään. Viime lukukaudeltakin on useampi kurssi rästissä, olen jo aika neuvoton itseni kanssa. Toisinaan syyttelen itseäni vain laiskuudesta, vaikka perimmäinen syy kouluvaikeuksiin taitaakin olla nimenomaan mielenterverveydellisissä ongelmissani.
Tänä syksynä kouluumme on pestattu p s y k o l o g i. Tämä oli varsin käänteentekevä tieto maailmalleni. Olen jo ihan menossa hänen vastaanotolleen. Odotan vain ensi viikkoa, jolloin hän esittäytyy meille. Sitten saatan todeta, onko hän todellakin niin humaani mitä olen kuullut puhuttavan. Kenties uskallan paremmin mennä hänen puheilleen, mikäli (kun?) hän osoittautuu mukavan oloiseksi.
Tulisipa ensi viikko pian. On todella kurja ja osaamaton olo ihmisten ilmoilla, toivon että tuo psykologi osaisi auttaa minua edes jotenkin. Ei, en tietenkään usko, että hän ratkaisisi kaiken noin vaan naps, mutta minulla on nyt kiire päästä alkuun.. :)
Ainiin, ja vielä yksi miksi. Miksi kirjoitan tätä tänne? Haluan kirjoittaa matkani etenemisestä. Tämän blogin aion pitää anonyyminä, sillä se ainut keino jolla pystyn kirjoittamaan asiat sellaisena kuin ne ovat. Jos siis jokatapauksessa tunnistat minut, pyytäisin, ettet ilmoittaisi sitä minulle tai muillekaan. Avoimena blogi on siitä yksinkertaisesta syystä, että toivoisin tätä kautta saavani myös jonkinlaista vuorovaikutusta.
