Oman pään ääniä

Oon vaan niin kovin surullinen.

Sillä lailla niin suruinen, etten voi edes riemumusiikkia enää kuunnella. Muistan sen kerran, kun kuuntelin ilosia sävelmiä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan viime tammikuussa. Se oli aikaa, jolloin eksä oli elämäni uusin ja lämpimin asia. Silloin olin iloinen, varmaan onnellinenkin. Aluksi pelkäsin kuunnella ilosta musiikkia, oikeestaan olin tottunu siihen, ettei mikään muu saa soida kuin melankolia. Hetkellinen hurmio siitä sitten syntyi, kun yhtäkkiä olikin positiivista musiikkia sekä positiivisia tunteita. Sanoin siitä sillon eksällekin, etten oo tainnu puoleen vuoteen kuunnella tällasta, ja se oli ihan ihmeissään että miten voi olla mahollista.

Nyt synkeät aatokset taas ovat nousseet, kun iloisuudet siitä päältä kuluivat… Ja äänet sen mukaisia. Paitsi varsinaista musiikkia, tykkään kuunnella äänimaisemia sekä yksittäisiä ääniä. Näin kaupunkiasujana kuuntelen kaupungin öisiä ääniä (sillä eihän päivisin mitään voi kuulla, sillon ääniä on liikaa!), öisin kulkee tavarajunia ja rekkoja, jotain yleistä huminaa siihen lisäksi. Kaupungin öinen äänimaisema on melankolinen. Sitä kyllä on maallakin, paitsi ihan valoisimpina kesäöinä.

Maalla suosikkiääniä on paljon, mm. railojen syntyminen, ukkonen (ei kuulosta yhtään samalta kaupungissa), rankkasade (varsinkin tyyneen veden pintaan), taivaanvuohi, puiden paukkuminen kovalla pakkasella… Niissä on jotain sellasta… niin yksinkertasta, että on hyvä kuunnella. Kyllähän täällä kaupungissa tykkään juuri niistä yksinkertasista öisistä junankolinoista, mutta kun taustalla on silti jatkuvasti kaikkea muuta hälinää!

Oi, kun tulisikin semmonen talvi, että railoja pääsis taas kuuntelemaan. Edellyttää tietty sitä, että ois oikeessa paikassa oikeeseen aikaan… Viimeeks satuin vierailemaan kotopuolessa sopivaan aikaan, se oli kyl mielettömän hienoa… Syysloma lähentelee tässä taas, kai sitä kotona tulee taas käytyä. Ei ihan railoille otollinen aika vielä oo, mutta jos jotain muita ääniä sieltä poimisi… Kaipaisin kyllä vähän sellasta onttoa huminaa, joka lehdettömiin puihin tarttuu. Se on just jotain senkaltasta, mikä istuu aika hyvin melankolishakuisiin korviin.

Sitä odotellessa lienee tyytyminen kerrostalon ilmanvaihdon ja elämän ääniin sekä jo mainittuihin junien kolinoihin… (Kuin huomaamatta hieman toivekkaammaksi kävi mieleni, ei enää niin suruinen kuin tekstiä alottaessa. Mutta kuuntelussa edelleen melankolia, niin ja hiljaisuus. Ne on ne kauniit äänet, jotka sieluni korvin kaukaa kotoa kuvittelen…)