Sunnuntaina en elänyt
Tänään ollut kertakaikkisen kelvoton päivä, kelvoton olo, kelvoton toimi. Istuin koneen ääressä, vaikken lopulta löytänyt sen sisältä mitään jännittävää tai mieltä liikuttavaa. Seilasin läpi toisten blogeja, juuri kukaan ei ole tänään muistanut pävittää. Seilasin omia blogejani, eihän niissä mitään uutta. Pitäisi keksiä kuinka vanhoista blogeista saisin tekstit talteen. Seurasin keskusteluja siellä täällä, ei mitään omaa sanottavaa. Facebook oli tylsä. Olisi tehnyt mieli tehdä jotain oikeaa ja tarpeellista, jotain ihan muuta kuin konetta tuijottaa, mutten vain kyennyt.
Olen miettinyt ystäviäni, mitä heille sanoisin jos tietäisin tapaavani heitä viimeistä kertaa. En tiedä mistä nuo ajatukset tulivat, sillä minulla ei ole mitään aikeita… Sitten olen vain itkenyt niille sanottaville asioille ja miettinyt, että uskaltaisinko sanoa niitä todellisen hetken tullessa… Sunnuntain tunnistaa siitä, että silloin mietiskelee ehkä turhankin paljon. Muutenkin tänään on ollut syvemmän masentuneisuuden päivä. Kuin kääntääkseni veistä haavassa, luin parin vuoden takaisia oikeita päiväkirjojani, joissain teksteissä oli vaihteeksi pohdiskellut kuolemaani. Sitten koitin kuvitella, kuinka nopeasti ihmiset alkaisivat kummastella, jos en ilmestyisi kouluun, en vastaisi puheluihin, en avaisi ovea… kyllä siihen varmasti useampi päivä menisi, sillä joskus käyttäydyn niin muutenkin.
Koko päivän olen ollut ahdistunut huomisesta koulupäivästä, miten kummassa jaksan taas seuraavat viisi päivää herätä? Söin kolme (3!) pussia nuudeleita, mikä sinänsä ei ole vielä paljon, mutta toiminta oli kuitenkin selvästi häiriöistä. Ensimmäisen nuudeliannoksen jälkeen se ei maistunut enää edes mitenkään hyvältä, mutta pakko oli. Maha on ihan täysi vieläkin ja ällötän itseäni. Nyt ei onneksi ole enää mitään ahmittavaksi lueteltavaa kaapeissa, kuitenkin söisin ne ihan vain siksi, että niistä pääsisi eroon. Miksen syönyt porkkanoita, omenia, appelsiineja tai marjoja noiden nuudeleiden tilalla, kerran sellaisia täältä löytyy?
Toiseen rintaan on ilmestynyt uusia raskausarpia. Ja minä jo melkein luulin, etten ole enää juurikaan lihonut? Nuo arvet ovat todella rumia, onneksi olen kuitenkin melko hyvin niiltä säästynyt… kai. (Koputtaa puuta täytyy.) Vain sisäreisistä ja rinnoista olen noita juovia löytänyt. Viime syksynä jo, kun ensimmäiset arvet reisissä huomasin, vannoin itselleni etten enää liho y h t ä ä n, päinvastoin muutaman sentin voisin kadottaa. Ei ole käynyt toteen se, ei.
Kyseenalaisin keinoin en haluaisi enää painoa pudottaa. Suurimpana syynä tähän taitaa olla hiukseni. En tahdo hiusteni enää koskaan ohentuvan niin paljon, kuin pari vuotta takaperin. Viime talvena napsin Priorin-hiusravinnetta, joka todellakin antoi niille uutta voimaa kasvaakseen. (Tottakai ylenmääräisellä syömiselläkin oli osuutta asiaan…) Nyt uudet hiukset ovat jo parinkymmenen sentin mittaisia, mutta pitkä matka on vielä, että kasvavat vanhojen hiusten pituisiksi… Siis niiden vanhojen, jotka armollisesti päässä pysyivät, vaikka hurja määrä irtosikin. Tykkään todella paljon siitä, kun työntää sormet hiuksien lävitse ja tuntee kuinka paljon niitä on! Ja ponnariakaan ei tarvitse kieputtaa enää niin montaa kertaa ympäri, sen verran paljon on paksuutta tullut lisää. Hiukset myös näyttävät jo terveemmiltä. Tätä hiusprojektia en tahdo heittää hukkaan enää tässä vaiheessa.
Vaikka onkin tuollainen motivaattori, en osaa silti olla. Enpä muista päivää, jolloin olisin viimeksi syönyt normaalisti – tosin on tämä paljon normaalinpaa kuin joskus… Edelleenkin syön liian vähän tai liian paljon, liian yksipuolisesti varsinkin. Vitamiini-/kivennäisainelisät olen ottanut tähän avukseni, mutta voi onnea, kun joku päivä nuokin voisi hoitaa ihan luonnonmukaisesti!
