…ja niin hänestä oli tuleva hampaaton.
Hyi hittolainen.
Perustin tämän blogin käsittelemään pääasiassa masennustani ja sen vastaista työtä (?), mutta mitenkäs voisin poiskaan jättää syömishäiriötä, joka niin kovin kauan oli suurin sisältö elämässäni. Ja tottahan toki syömishäiriöt ja masennus kulkevat käsikädessä, useimmissa tapauksissa ymmärtääkseni; minulla nuo kaksi asiaa ainakin ovat vaikuttaneet toinen toisiinsa.
Tänään taas koulussa oli ahdistavaa, vaikkemme vaativia juttuja tehneetkään ja tauot olivat tavallista pidempiä. Ihmisten iloisuus sai minut vaivautuneeksi, tauoilla esitin lukevani Voimaa erityisen tarkkaan, kun en jaksanut hymyillä heidän kanssaan. En pystynyt keskittymään. Ajattelin vain jatkuvasti, että jospa pian pääsisi pois niin menisin kauppaan tyhjentämään suklaahyllyn. Tämä toteutui, nyt jälleen ällöän ja löllöän täällä, vaihteeksi taas lupasin että huomisesta lähtien syön vain puhtaita asioita. Siis oikeasti puhtaita, ei kovin pitkälle tuotettuja, ei hirveitä määriä lisäaineita, mahdollisimman vähän maitoa ja kananmunia, suolaa ja sokeria välttäen… En sitten tiedä onko järkeä siinäkään, että luo itselleen tällaisia sääntöjä.
En oksenna enää, viimeisimmästä kerrasta on ehkä puoli vuotta (ellei vatsatautia lasketa), enkä todellakaan halua tuhota hampaitani enää yhtään! Silti en näe lainkaan mahdottomaksi, että joku kerta vielä sorrun. Harmin paikka, hampaat eivät korjaa itse itseään, kuten hiukset tekevät. Varon kolauttelemasta hampaita toisiinsa turhaan, samoin ruokailuvälineiden kanssa saa olla tarkkana – varsinkin etuhampaiden kohdalla. ??? Tämähän on painajaismaista! Miksi en ole tehnyt mitään?! Varmaan kohta lohkeaa etuhammas itsestään, oleppa siinä sitten..! Hammaslääkäriaika on ollut mielessä varata jo kauan, mutta ei, enhän minä saa aikaiseksi mitään. Hampaiden kuluneet kiilteet ja kulmat huolestuttavat, pelkään että korjauksiin menee paljon aikaa ja rahaa – ehkä juuri siksi viivyttelen. Vaikka: mitä aiemmin toimeen ryhtyy, sitä parempi, tiedän.
Minun täytyisi aloittaa kaikki NYT. En saisi kuhnailla enää hetkeäkään. Mitä minä oikein teen? Odotan huomiseen. Ja huomiseen.
Koen edelleen helpoimmaksi tieksi suunnata koulun uuden psykologin luo, kunhan vain uskaltaisin, saisin aikaiseksi… Ei se voi näin vaikeata olla. Ei voi, varsinkin, kun kykenen tunnustamaan itselleni, että ongelmia on ollut jo vuosien ajan. Alkuaikoina uskottelin, ettei vielä ole tarvetta hakea apua, koska en ole tarpeeksi kipeä tai ihan kohta tämä menee ohi itsestään. Luulen, että kun saan itseni yhden auttavan tahon pakeille, muitakin – kuten tuota hammasjuttua – on helpompi alkaa hoitaa. Tiedä sitten…
Mutta se on vaikeaa.
