Hiljaisuuttakin rakastan
Oon vaan niin kovin surullinen.
Sillä lailla niin suruinen, etten voi edes riemumusiikkia enää kuunnella. Muistan sen kerran, kun kuuntelin ilosia sävelmiä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan viime tammikuussa. Se oli aikaa, jolloin eksä oli elämäni uusin ja lämpimin asia. Silloin olin iloinen, varmaan onnellinenkin. Aluksi pelkäsin kuunnella ilosta musiikkia, oikeestaan olin tottunu siihen, ettei mikään muu saa soida kuin melankolia. Hetkellinen hurmio siitä sitten syntyi, kun yhtäkkiä olikin positiivista musiikkia sekä positiivisia tunteita. Sanoin siitä sillon eksällekin, etten oo tainnu puoleen vuoteen kuunnella tällasta, ja se oli ihan ihmeissään että miten voi olla mahollista.
Nyt synkeät aatokset taas ovat nousseet, kun iloisuudet siitä päältä kuluivat… Ja äänet sen mukaisia. Paitsi varsinaista musiikkia, tykkään kuunnella äänimaisemia sekä yksittäisiä ääniä. Näin kaupunkiasujana kuuntelen kaupungin öisiä ääniä (sillä eihän päivisin mitään voi kuulla, sillon ääniä on liikaa!), öisin kulkee tavarajunia ja rekkoja, jotain yleistä huminaa siihen lisäksi. Kaupungin öinen äänimaisema on melankolinen. Sitä kyllä on maallakin, paitsi ihan valoisimpina kesäöinä.
Maalla suosikkiääniä on paljon, mm. railojen syntyminen, ukkonen (ei kuulosta yhtään samalta kaupungissa), rankkasade (varsinkin tyyneen veden pintaan), taivaanvuohi, puiden paukkuminen kovalla pakkasella… Niissä on jotain sellasta… niin yksinkertasta, että on hyvä kuunnella. Kyllähän täällä kaupungissa tykkään juuri niistä yksinkertasista öisistä junankolinoista, mutta kun taustalla on silti jatkuvasti kaikkea muuta hälinää!
Oi, kun tulisikin semmonen talvi, että railoja pääsis taas kuuntelemaan. Edellyttää tietty sitä, että ois oikeessa paikassa oikeeseen aikaan… Viimeeks satuin vierailemaan kotopuolessa sopivaan aikaan, se oli kyl mielettömän hienoa… Syysloma lähentelee tässä taas, kai sitä kotona tulee taas käytyä. Ei ihan railoille otollinen aika vielä oo, mutta jos jotain muita ääniä sieltä poimisi… Kaipaisin kyllä vähän sellasta onttoa huminaa, joka lehdettömiin puihin tarttuu. Se on just jotain senkaltasta, mikä istuu aika hyvin melankolishakuisiin korviin.
Sitä odotellessa lienee tyytyminen kerrostalon ilmanvaihdon ja elämän ääniin sekä jo mainittuihin junien kolinoihin… (Kuin huomaamatta hieman toivekkaammaksi kävi mieleni, ei enää niin suruinen kuin tekstiä alottaessa. Mutta kuuntelussa edelleen melankolia, niin ja hiljaisuus. Ne on ne kauniit äänet, jotka sieluni korvin kaukaa kotoa kuvittelen…)
Muistaisinpa kuka otti sen…
Katselin tuossa tämän vuotisia kuvia, ja tietenkin myös eksäni siellä esiintyi… Suhtautumiseni häneen ja moniin siihen suhteeseen liittyviin asioihin on ollut aika nuiva jo pitemmän aikaa. Tai sillä lailla samaan aikaan on ollut utuisen kulmikasta, hieman ilkeää, ja toisaalta ei ole tuntunut y h t ä ä n m i l t ä ä n.
Onhan se sitten ihan tavallista, että kaihoistuin niistä kuvista, niiden herättämistä muistoista. Oli vaan hassua nähdä se ihminen taas sellaisena, kuin joskus aikanaan… Satuttavaakin se oli. Sitä itsekseen ihmettelee, kuinka tuo toinen, niin lämpöinen ihminen, saattoi sitten loppupeleissä toimia niin kovin haavoittavasti.
Tai ehkä olen vain erehtynyt kaikesta. Yhtäkaikki, joka kerta kaupungilla kammoan törmääväni häneen. Vielä se on edessä, ohittamattomasti.
Venkoilua
Jotenkin pirun väsynyttä taas. Kai se on se koulu…
Eilen emme T:n kanssa nähneetkään. Se meni siihen, että juttelimme messengerissä niin pitkään, että olisi ollut jo liian myöhäistä tai väsyttävää tavata oikeasti… Join sitten viiniäni yksikseni ja koitin ajatella sen sallituksi. Luulen että tänään hän haluaisi nähdä, mutten oikein tiedä omasta olostani. Hädin tuskin jaksaisin hymyillä. Huono omatunto tulisi, jos sanoisin ei, ei nähdä tänäänkään, ja toisaalta taas olisi niin vapauttavaa. En kylläkään tahtoisi huolestuttaa häntä yhtään enempää. No, eipä tuota tiedä, jos vaikka illaksi vielä piristyisi.
Havahduin juuri muistamaan, että viime yönä taisin nähdä jotain unta eksästä. Eihän se harvinaista ole. Mutta nyt tuntuu, että juuri sen vuoksi olo on mitä on. Monesti aamuisin herää haikeana, jos tuollaisia unikuvia on katsellut. Nyt vaan ahdistaa, kun tiedän että kyseinen eksä on jälleen mestoilla. En ole nähnyt häntä eron jälkeen, enkä juuri nyt haluaisikaan törmätä häneen sattumalta kaupungilla. No, joskus sekin on edessä, ja sitten kai on taas vähän helpompaa… tai sitten ei.
Taidanpa lähteä ostamaan suklaata.
Miksi juuri nyt?
Miksi juuri nyt olen aloittamassa tätä isoa urakkaa, masennusta vastaan taistelemista? Miksi VASTA nyt, miksi jo nyt, miksi, miksi?
En minä vain tiedä tarkkaan!
Vuoden alkupuoliskon seurustelin iloisesti erään pojan kanssa. Silloin pahuudet painuivat syvemmälle minuun, hiukan piiloon, kun mukavat asiat olivat useimmiten mielessä. Luulin jo olevani voiton puolella. Mutta niinhän se on, että minkä taakseen jättää (käsittelemättä), sen edestään löytää. Kesällä poika halusi erota, minkäs minä sille mahdoin. Aluksi toki surin yksinomaan tuota asiaa. Nyt kun tilanne on jo tasaantunut, voin todeta, että ne mustat asiat jotka iloisilla jutuilla peittelin, ovat nousseet haudastaan jälleen. Kaikki ne.
Opiskeluni alkoivat tässä hiljattain kesätauon jälkeen, eikä se millään muotoa helpota asiaa. AMK:n suuret (?) velvollisuudet ahdistavat, ja ahdistus lisää ahdistusta entisestään. Viime lukukaudeltakin on useampi kurssi rästissä, olen jo aika neuvoton itseni kanssa. Toisinaan syyttelen itseäni vain laiskuudesta, vaikka perimmäinen syy kouluvaikeuksiin taitaakin olla nimenomaan mielenterverveydellisissä ongelmissani.
Tänä syksynä kouluumme on pestattu p s y k o l o g i. Tämä oli varsin käänteentekevä tieto maailmalleni. Olen jo ihan menossa hänen vastaanotolleen. Odotan vain ensi viikkoa, jolloin hän esittäytyy meille. Sitten saatan todeta, onko hän todellakin niin humaani mitä olen kuullut puhuttavan. Kenties uskallan paremmin mennä hänen puheilleen, mikäli (kun?) hän osoittautuu mukavan oloiseksi.
Tulisipa ensi viikko pian. On todella kurja ja osaamaton olo ihmisten ilmoilla, toivon että tuo psykologi osaisi auttaa minua edes jotenkin. Ei, en tietenkään usko, että hän ratkaisisi kaiken noin vaan naps, mutta minulla on nyt kiire päästä alkuun.. :)
Ainiin, ja vielä yksi miksi. Miksi kirjoitan tätä tänne? Haluan kirjoittaa matkani etenemisestä. Tämän blogin aion pitää anonyyminä, sillä se ainut keino jolla pystyn kirjoittamaan asiat sellaisena kuin ne ovat. Jos siis jokatapauksessa tunnistat minut, pyytäisin, ettet ilmoittaisi sitä minulle tai muillekaan. Avoimena blogi on siitä yksinkertaisesta syystä, että toivoisin tätä kautta saavani myös jonkinlaista vuorovaikutusta.
