Äh. Tää on ihan saatanan syvältä. Näköjään.

Kymmenen kuukautta kulunut viimeisestä merkinnästä tänne. En vaan enää kokenu osaavani kirjottaa, ja sitten jotenkin alkoi olla ihan hyvä meininki ja mie vahvistuin ja oli kivaa ja menin menojani ja heiluin sinne sun tänne ja olin vähän liiankin holtiton ja ja ja.

Mut olin verrattain onnellinen. Kai onnellisempi kuin vuosiin. Arvelin olevani jo turvallisesti voitolla.

Sitten kesän alusta lähtien oireet voimistu. Tällä hetkellä oksentaminen on miltei jokapäiväistä. Miusta on tullu taas heikompi, arempi, väsyneempi. Mut tällä kertaa – ainakin vielä – koitan pitää kiinni hyvästäkin elämisestä. Yritän tosissaan.

Pahasti vaan pelkään, että masennus on silti väistämätön.

Tästä blogista on aina ollu vähän huonot fiilikset. Meinasin, että jos vielä jatkan, niin siirryn kyllä Livejournalin puolelle. Sitä on helpompi ja miellyttävämpi käsitellä. Ilmotan sitten täällä, mikäli jotain tapahtuu.

Punaviiniglögi lämmittää kehoa ja nostaa mieltä. Mikäs tässä ollessa. Oon ihan ok, eikö niin? Ei mitään väliä vaikka ssri-lääkkeitä ja alkoholia ei suositella keskenään? Ei ne miulle mitään vaikuta.

Oon ihan kunnossa, ei synkkää mieltä, ei tahtoa syöksyä mustuuteen? Kuuntelen melankoliaa, mutta aina vain sen vuoks, että se kuulostaa hyvältä. Tämän alkoholin tarvitsen nyt, se on ainut keino eskapismiin. Se, ja toiset ihmiset, kaverit ja ystävät.

Lähden tästä nyt juhlistamaan kaverin uutta kotia. Ja juon lisää punaviiniä.

Pitäkää te hyvää aikaa myös.

Kivennäisvettä.

Huomisen terapia jää välistä. Ahistaa aa.
Kaikki tuntuu suorittamiselta.
Lauantaina ois juhlat. Lupasin mennä.

Näen unia hyökkäävistä karhuista ja suurista boysenmarjapelloista sumuisessa syksyssä.

Kuuntelen melankoliaa aina ja edelleen, se on tää ilma miun ympärillä. Mutten vieläkään pääse siihen käsiks.

Tuntuu olemattomalta ja turhalta edelleen vaan. Kaiken lisäks oon alkanu tekemään vähän haavoja. Vuoden tauon jälkeen! Säälittävää. Edelleenkään en uskalla terällä koskea käsivarsiin, ja toivon etten myöhemminkään.

Kun vietän aikaa koulutovereiden kanssa – koulussa taikka vapaalla – on useimmiten ihan kivaa oleskelua. Olotila on kai normaalinkaltanen, tai ainakin neutraali. Aika sama juttu terapeutin luona. Se usein sanookin siitä, kun oon niin rauhallisen ja tasapainosen olonen… Usein siitä tulee huono omatunto, teenkö tän nyt jotenkin väärin?

Itsekseni ollessani mieleen vyöryy taas kaikki mustuudet, enkä keksi miten oisin. Unen saaminenkin on hankaloitunut parin hyvän viikon jälkeen… Haluisin kirjottaa, siis oikeesti kirjottaa, mutta keskittymiskyky taikka luovuus eivät vieläkään ole ilmoitelleet itsestään. Teen vaan tällasia säpäleisiä päiväkirjamerkintöjä.

Tällä viikolla ei oo terapiaa. Ensin ajattelin, että hyvä, saanpahan hiukan huilata. Nyt vaan ahistaa.

Ikuisuuksia välttelin tarttumasta tähän juttuun, koska pelkäsin joutuvani pohtimaan liikaa, pelkäsin tän olevan liian raskasta. Ja olin oikeessa. Jotenkin miusta tuntuu, että mitä enemmän kehotetaan tarkkailemaan itseään ja tuntojaan, sitä helpommin uppoaa syvemmälle… eikä yllättäin pääsekään ylös!

Ehkä se on molempi pahempi. Jokatapauksessa, en oo onnellinen. (Paitsi yksi iloinen asia: koulussa alkaa projekti, jossa pääsemme oikeasti tekemään. Toivon sen pelastavan miuta ees vähän.)

Miussa ei tunnu olevan mitään. Ei ilot juurikaan tunnu, ei surut. Pienesti se kaikki kaihertaa.

Oon miinus nollassa. En plussalla, mutten merkittävästi miinuksellakaan. Eikä tää tunnu liikahtavan tästä mihinkään ees voimakkailla iskuilla. (Kokeiltu on.)

Tässä ei oo väriä, ei muotoa, ei syvyyttä. Mitä se sitten on, mustavalkosta ja yksulotteista vai?

Oi että oon hyvilläni, kun saatan käyä terapiassa meiän koulun psykologilla! Se on niin mielettömän mukava ja asiantunteva ja kaikin puolin hyvän olonen ihminen. Puhuttiin, että ainakin ens kesään asti hän toimis miun terapeuttina.

Kun kerroin kuinka lääkäri suhtautui miuhun viikko takaperin, hän suuttui siitä kovasti. Oli sitä mieltä että terveyskeskuslääkäri ei tosiaankaan sitten osaa nähhä mikä tilanne oikeesti ois, ja jos hän psykologina lähettää ihmisen lääkäriin niin pitäis lääkärin tajuta että jotain kuitenkin on jne… Mut mie sain lääkkeitä, joten oon ite siltä osin tyytyväinen. Sanoi hän vielä, että hänellä on joku palaveri joittenkin lääkäreitten kanssa, niin mainitsee tuosta “väärästä” kohtelusta sinne vielä…

Noin muuten oli aika rakentava istunto ja sain pari tehtävääkin… Hassua, kun vielä eilen aattelin, etten kyllä tänään tahtois ollenkaan mennä terapiaan, mutta hyvä että menin. Nyt on taas keveämpi olo. Sain jopa siivottua vähäsen ja nyt täällä palaa kynttilöitä… Ja juon viiniä.

Tänään kai monet viettelee halloweenia pitkin kyliä, miulle kelpaa ihan tällanen koti-ilta. Äh, en nyt osaa kirjottaa mitään hienoa. Niin kun nyt yleensäkään. Meen pois.

Aika tyhjää nyt. Jotain vaan sellasta, mille en osaa määrettä asettaa, en osaa selvittää sitä auki. Harmaata kaiherrusta jossain täällä sisällä, enkä pysty ravistelemaan itteäni pois tokkurasta. Pikkuhiljaa hämärtyy jokin sielun osa, ihan pieni mutta kumminkin. Kohtako se sammuu, katoaa?

Taidan nyt ymmärtää, miksi ihmiset haukkuvat terveyskeskuksia. Tähän asti miulla on ollut ihan hyvät kokemukset…

Mut tänään oli lääkäri. Kerroin sille kuinka kauan on kestänyt ja mitä oireita ollut. “No mutta mistä sinä tiedät, että sinulla on masennus?”, se kysyi ( – Noh, juuri luettelin aika monta masennuksen oiretta, joista oon kärsinyt ja kärsin.). “On normaalia ahdistua tuollaisista asioista”, “Sinun täytyisi katsoa tulevaisuuteen eikä ajatella menneitä” , “Juttelisit vanhempiesi tai sisarustesi kanssa.” ( – What?), “Minusta tuo kuulostaa vaan laiskuudelta” jne…

Viimesin kommentti oli kaikkein pahin. Tuo oli vaan niin kertakaikkiaan kamalaa, kokonaisuudessaan. En tosiaan tiiä enää mitä ajatella; oonko mie nyt sairas vai en? Psykologi kun kartoitti, että miulla ois keskivaikea masennus, ja sitten tuo lekuri sanoo että oon vaan laiska.

Jumalauta jos oonkin ihan terve mutta persoonaltani hankala?!? Nyt sitten on päällä voimakkain ahdistus pariin viikkoon, mut hei, sehän on ihan normaalia ahistua tuommosesta.

Kyl se silti miulle Sepramia kirjotti. Sanoi että katotaan joulun alla, jos pitää nostaa. Jaaha. (Jos se oli sitä mieltä ettei miuta mikään vaivaa, niin miks silti sain lääkkeet?) Vasta matkalla apteekkiin tajusin, ettei nukahtamislääkkeistä sitten edes neuvoteltu, vaikka kerroin että unettomuuskin vaivaa. Lääkärin mielestä en yritä tarpeeks. Olin jo sen verran helpottunut tuosta toisesta reseptistä ja halusin sieltä äkkiä pois, että lopulta vaan unohdin.

Paskempi homma. No jos mie sitten yrittäisin enemmän?

Onko tää miun elämä tosiaan? Välillä vaikuttaa niin vieraalta… Kun havahtuu vaikkapa sellaiseen ihmettelyyn, että näinkö miulla on tapana toimia..? Toisinaan tuntuu, että joku oikee todellisuus – jota en tunne – koittaa murtautua läpi, ja se sitten aiheuttaa ajatusvirheitä. No, kaipa noita kaikilla on.

Rikkovimpia ovat ne sellaset tapaukset, joissa hetken aikaa luulee olevansa toisessa ajassa. Keväällä luulee olevansa syksyssä, yömyöhällä aamupäivässä etc… Se on hämmentävää ja surullista. Kun tajuaa ettei koskaan ole siellä missä ruoho ois vihreempää. Joskus olinpaikkakin katoaa, mutta nämä ovat ihan pienen hetken virheitä!

Joskus raastavia ja epäuskoisia ajatuksia herättää se tieto, että oon sairastellut mieleni kanssa jo niin kovin monta vuotta, ikinä hoitoa saaneena kuitenkaan. Nyt kun apua on alkanut saamaan, ei ihan tiiä, pitäiskö keskittyä vaan nykyhetkeen vai kuinka suuri painoarvo on menneisyyden tuskilla? Useimmat asiat on tietty edelleen jatkuvasti mukana, korkeintaan ovat muuttaneet muotoa tai astetta…

Esimerkiks nuo syömiset hämmentää. Tällä hetkellä syön ykspuolisesti mutta useimmiten ahmien yli energiankulutukseni – onhan se kai parempi kuin syömättömyys tai jokaisen aterian oksentaminen? Ainakin pysyn hengissä. Todellinen kysymys kuuluu kuitenkin: onko tämä sitten bed? Tai yleensäkin sellanen syömishäiriön muoto, jota jokatapauksessa tulis hoitaa aktiivisesti? Voi, kun en jaksais enää mitään…

—

Huomenna meen lääkärin puheille. Vähän jännittää, en oo muistaakseni ees käyny hammaslääkäriä tai gynekologia kummemmalla lääkärillä…. Saavutus sinänsä! Noh, eihän tuokaan oo kun “vaan” perus terveyskeskuslääkäri… Katsotaanpa jos se kirjoittais miulle mielialalääkkeitä ja mielellään nukahtamisapua myös…

Turha olo on leijaillut jo useemman päivän täällä.

Käväsin taas eilen psykologilla, miusta tuntui ettei se uskonut miuta. En kyllä itekkään uskois, näine rauhaisine eleineni ja äänineni. Vaikka toisaalta, luulishan sitä että ammatti-ihmiset osaa kattoa tuommostenkin asioitten taa… Oikeen inhotin itteäni, miksen voi sitten näyttää huonovointiselta ja eleet sen mukaisia, jos sitä oon? (Hyvä on, ihan todella en halua näyttää sellaiselta, tummat silmänalusetkin on jo vähän liikaa.)

Miulle on tullu uus ongelma siitä, että pelkään etten sittenkään oo kipee. Se tuli kai sitä myötä, kun tajusin että tosiaan oon jo saamassa apua. Ahistus lieveni niin ryminällä, että tää tämänhetkinen ei tunnu oikeen miltään (vaikka varmaan onkin jotain). Niinpä, tuntuuko mikään? Oon koittanu kuulostella sieluni syvyyksiä, mut juuri mikään ei vaikuta hetkauttavan. On tasaista. En sitten tiiä onko se hyvä vai paha. Jos söisin lääkkeitä jo, voisin helpolla syyttää niitä tästä tunnottomuudesta.

Tosin psykologin luona olin jotenkin hermostunut, enkä saanut kunnollisia lauseita suustani lainkaan. Takeltelua, yhden sanan vastauksia, lauseiden viimeiset sanat jäivät sanomatta monessakin kohtaa. Mutta tuntuu, ettei miussa ees näy nuo tuommoset jutut, siis ilme on aina sama ja sitä rataa. Miun kehonkieli on jotenkin hukassa. Sekin taas voi riippua, kelle sitä näyttää… Väsyttää tällanen, koskaan en saa vastauksia, ees mitään kunnollista sinne suuntaan vaikka kuinka miettis. Psykologi kyseli, onko miulla hajua, missä miun masennuksen juuret vois olla. Oon miettiny näitä juttua paljon, mutta tuota en, ihan perimmiltään. En osannut vastata mitään. Helppoa ois sanoa, että ruokaleikkien tullessa kuvioihin, tuli masennuskin siinä kyljessä. Mutta ei se ydinjuuri niin pinnalla oo. Tämä asia jää siis avoimeksi vielä toistaiseksi.