Toisaalta, kai syömishäiriö on pysynyt aikalailla muuttumattona nyt ainakin viimeiset puoli vuotta. Välillä huomaan huonompia jaksoja, ja helposti pystyn jäljittämään oireiden aiheuttajatkin. Usein kyseessä yleinen levottomuus, hukassa olemisen tunne ja kouluun liittyvät paineet, velvollisuudet. Ja sitten se ‘oma aika’. Omaa aikaa suunnittelen jo koulussa, ja kun viimein pääsen lähtemään, on mielessä tarkka kauppalista… Niin suolaisia kuin makeitakin, vähän maitoa ja jotain kasviksia hämäykseksi. Täyden kassin kanssa kotiin ja sitten viettämään omaa aikaa. Jääkaapin ja vessanpöntön aikaa. Mutta ei se ole niin pahaa aina.

Tämä alkuvuoden koulu on mennyt verrattain hyvin, vain yhtenä päivänä kahden viikon aikana en ole jaksanut nousta aamulla. Mutta tiedän että pahaksi saattaa mennä. Tahtoisin kyllä olla hyvä ja täsmällinen, ihan itseni vuoksi. Olen huomannut teeskenteleväni iloista ja ahkeraa, vaikkei olisi yhtään tuntunut siltä. Mutta kanssaihmiset vastaavat samalla iloisuudella, joten miksipä ei?

Kolmas opiskeluvuosi toi mukanaan suurehkon harjoitustyön, joka pitäisi suorittaa valmiiksi huhtikuun alun koittaessa. Pelkään kovasti, että koska täytyisi panostaa nyt aivan yksin tuollaiseen, väsyn ja turvaudun ruokapelleilyyn entistä enemmänkin. Väistämättä se on edessä.

Vaikka vuoden ensimmäiset viikot ovat kuluneet pääosin hyvin yhteiskunnallisen kelvollisuuden kannalta, on silti aina asioita, joista ei voi olla tyytyväinen. Kun päätin suhteeni alkutalvesta, ehdin kyllä jo pelätä… yksinäisyyttä. Tokihan. Ja tiesin että sosiaaliseen elämääni tulee kyllä muutoksia. Entiseni kun sosiaalisempana osapuolena oli se, joka usein sai järjestettyä ohjelmaa elämään.

Mutta enpä osannut arvata, että näin hankalaksi menee! Onneksi olen kuitenkin jo hieman taistellut yksinäisyyden joukkoja vastaan. Menneenä perjantainakin lähdin kuuntelemaan paria bändiä pieneen ravintolaan. Tiesin, että sinne muutama hyvänpäivän tuttu on tulossa, ja heidän kanssaan sitten vietinkin siellä aikaa… Mutta uskon, että itseksenikin olisin varmasti pärjännyt. :) En siis aivan loputtomasti ole toivoani menettänyt, mikä on kyllä sinällään pienoinen ihme!

Olen silti vilpittömästi iloinen, että ne kaverit viittilöivät minut pöytäänsä, ja juttelu sujui aivan tuosta vaan. Vaikka minulla ei mitään tukiverkkoa tästä kaupungista löydy, niin olen onnellinen nykyisestäkin tilanteesta. Voisi olla toisinkin, huonommin.

Kymmenen kuukautta kulunut viimeisestä merkinnästä tänne. En vaan enää kokenu osaavani kirjottaa, ja sitten jotenkin alkoi olla ihan hyvä meininki ja mie vahvistuin ja oli kivaa ja menin menojani ja heiluin sinne sun tänne ja olin vähän liiankin holtiton ja ja ja.

Mut olin verrattain onnellinen. Kai onnellisempi kuin vuosiin. Arvelin olevani jo turvallisesti voitolla.

Sitten kesän alusta lähtien oireet voimistu. Tällä hetkellä oksentaminen on miltei jokapäiväistä. Miusta on tullu taas heikompi, arempi, väsyneempi. Mut tällä kertaa – ainakin vielä – koitan pitää kiinni hyvästäkin elämisestä. Yritän tosissaan.

Pahasti vaan pelkään, että masennus on silti väistämätön.

Tästä blogista on aina ollu vähän huonot fiilikset. Meinasin, että jos vielä jatkan, niin siirryn kyllä Livejournalin puolelle. Sitä on helpompi ja miellyttävämpi käsitellä. Ilmotan sitten täällä, mikäli jotain tapahtuu.

Oon ihan kunnossa, ei synkkää mieltä, ei tahtoa syöksyä mustuuteen? Kuuntelen melankoliaa, mutta aina vain sen vuoks, että se kuulostaa hyvältä. Tämän alkoholin tarvitsen nyt, se on ainut keino eskapismiin. Se, ja toiset ihmiset, kaverit ja ystävät.

Lähden tästä nyt juhlistamaan kaverin uutta kotia. Ja juon lisää punaviiniä.

Pitäkää te hyvää aikaa myös.

Huomisen terapia jää välistä. Ahistaa aa.
Kaikki tuntuu suorittamiselta.
Lauantaina ois juhlat. Lupasin mennä.

Näen unia hyökkäävistä karhuista ja suurista boysenmarjapelloista sumuisessa syksyssä.

Kuuntelen melankoliaa aina ja edelleen, se on tää ilma miun ympärillä. Mutten vieläkään pääse siihen käsiks.

Kun vietän aikaa koulutovereiden kanssa – koulussa taikka vapaalla – on useimmiten ihan kivaa oleskelua. Olotila on kai normaalinkaltanen, tai ainakin neutraali. Aika sama juttu terapeutin luona. Se usein sanookin siitä, kun oon niin rauhallisen ja tasapainosen olonen… Usein siitä tulee huono omatunto, teenkö tän nyt jotenkin väärin?

Itsekseni ollessani mieleen vyöryy taas kaikki mustuudet, enkä keksi miten oisin. Unen saaminenkin on hankaloitunut parin hyvän viikon jälkeen… Haluisin kirjottaa, siis oikeesti kirjottaa, mutta keskittymiskyky taikka luovuus eivät vieläkään ole ilmoitelleet itsestään. Teen vaan tällasia säpäleisiä päiväkirjamerkintöjä.

Tällä viikolla ei oo terapiaa. Ensin ajattelin, että hyvä, saanpahan hiukan huilata. Nyt vaan ahistaa.

Ikuisuuksia välttelin tarttumasta tähän juttuun, koska pelkäsin joutuvani pohtimaan liikaa, pelkäsin tän olevan liian raskasta. Ja olin oikeessa. Jotenkin miusta tuntuu, että mitä enemmän kehotetaan tarkkailemaan itseään ja tuntojaan, sitä helpommin uppoaa syvemmälle… eikä yllättäin pääsekään ylös!

Ehkä se on molempi pahempi. Jokatapauksessa, en oo onnellinen. (Paitsi yksi iloinen asia: koulussa alkaa projekti, jossa pääsemme oikeasti tekemään. Toivon sen pelastavan miuta ees vähän.)

Oon miinus nollassa. En plussalla, mutten merkittävästi miinuksellakaan. Eikä tää tunnu liikahtavan tästä mihinkään ees voimakkailla iskuilla. (Kokeiltu on.)

Tässä ei oo väriä, ei muotoa, ei syvyyttä. Mitä se sitten on, mustavalkosta ja yksulotteista vai?

Kun kerroin kuinka lääkäri suhtautui miuhun viikko takaperin, hän suuttui siitä kovasti. Oli sitä mieltä että terveyskeskuslääkäri ei tosiaankaan sitten osaa nähhä mikä tilanne oikeesti ois, ja jos hän psykologina lähettää ihmisen lääkäriin niin pitäis lääkärin tajuta että jotain kuitenkin on jne… Mut mie sain lääkkeitä, joten oon ite siltä osin tyytyväinen. Sanoi hän vielä, että hänellä on joku palaveri joittenkin lääkäreitten kanssa, niin mainitsee tuosta “väärästä” kohtelusta sinne vielä…

Noin muuten oli aika rakentava istunto ja sain pari tehtävääkin… Hassua, kun vielä eilen aattelin, etten kyllä tänään tahtois ollenkaan mennä terapiaan, mutta hyvä että menin. Nyt on taas keveämpi olo. Sain jopa siivottua vähäsen ja nyt täällä palaa kynttilöitä… Ja juon viiniä.

Tänään kai monet viettelee halloweenia pitkin kyliä, miulle kelpaa ihan tällanen koti-ilta. Äh, en nyt osaa kirjottaa mitään hienoa. Niin kun nyt yleensäkään. Meen pois.

Mut tänään oli lääkäri. Kerroin sille kuinka kauan on kestänyt ja mitä oireita ollut. “No mutta mistä sinä tiedät, että sinulla on masennus?”, se kysyi ( – Noh, juuri luettelin aika monta masennuksen oiretta, joista oon kärsinyt ja kärsin.). “On normaalia ahdistua tuollaisista asioista”, “Sinun täytyisi katsoa tulevaisuuteen eikä ajatella menneitä” , “Juttelisit vanhempiesi tai sisarustesi kanssa.” ( – What?), “Minusta tuo kuulostaa vaan laiskuudelta” jne…

Viimesin kommentti oli kaikkein pahin. Tuo oli vaan niin kertakaikkiaan kamalaa, kokonaisuudessaan. En tosiaan tiiä enää mitä ajatella; oonko mie nyt sairas vai en? Psykologi kun kartoitti, että miulla ois keskivaikea masennus, ja sitten tuo lekuri sanoo että oon vaan laiska.

Jumalauta jos oonkin ihan terve mutta persoonaltani hankala?!? Nyt sitten on päällä voimakkain ahdistus pariin viikkoon, mut hei, sehän on ihan normaalia ahistua tuommosesta.

Kyl se silti miulle Sepramia kirjotti. Sanoi että katotaan joulun alla, jos pitää nostaa. Jaaha. (Jos se oli sitä mieltä ettei miuta mikään vaivaa, niin miks silti sain lääkkeet?) Vasta matkalla apteekkiin tajusin, ettei nukahtamislääkkeistä sitten edes neuvoteltu, vaikka kerroin että unettomuuskin vaivaa. Lääkärin mielestä en yritä tarpeeks. Olin jo sen verran helpottunut tuosta toisesta reseptistä ja halusin sieltä äkkiä pois, että lopulta vaan unohdin.

Paskempi homma. No jos mie sitten yrittäisin enemmän?

Rikkovimpia ovat ne sellaset tapaukset, joissa hetken aikaa luulee olevansa toisessa ajassa. Keväällä luulee olevansa syksyssä, yömyöhällä aamupäivässä etc… Se on hämmentävää ja surullista. Kun tajuaa ettei koskaan ole siellä missä ruoho ois vihreempää. Joskus olinpaikkakin katoaa, mutta nämä ovat ihan pienen hetken virheitä!

Joskus raastavia ja epäuskoisia ajatuksia herättää se tieto, että oon sairastellut mieleni kanssa jo niin kovin monta vuotta, ikinä hoitoa saaneena kuitenkaan. Nyt kun apua on alkanut saamaan, ei ihan tiiä, pitäiskö keskittyä vaan nykyhetkeen vai kuinka suuri painoarvo on menneisyyden tuskilla? Useimmat asiat on tietty edelleen jatkuvasti mukana, korkeintaan ovat muuttaneet muotoa tai astetta…

Esimerkiks nuo syömiset hämmentää. Tällä hetkellä syön ykspuolisesti mutta useimmiten ahmien yli energiankulutukseni – onhan se kai parempi kuin syömättömyys tai jokaisen aterian oksentaminen? Ainakin pysyn hengissä. Todellinen kysymys kuuluu kuitenkin: onko tämä sitten bed? Tai yleensäkin sellanen syömishäiriön muoto, jota jokatapauksessa tulis hoitaa aktiivisesti? Voi, kun en jaksais enää mitään…

—

Huomenna meen lääkärin puheille. Vähän jännittää, en oo muistaakseni ees käyny hammaslääkäriä tai gynekologia kummemmalla lääkärillä…. Saavutus sinänsä! Noh, eihän tuokaan oo kun “vaan” perus terveyskeskuslääkäri… Katsotaanpa jos se kirjoittais miulle mielialalääkkeitä ja mielellään nukahtamisapua myös…