Määrätön
Punaviiniglögi lämmittää kehoa ja nostaa mieltä. Mikäs tässä ollessa. Oon ihan ok, eikö niin? Ei mitään väliä vaikka ssri-lääkkeitä ja alkoholia ei suositella keskenään? Ei ne miulle mitään vaikuta.
Oon ihan kunnossa, ei synkkää mieltä, ei tahtoa syöksyä mustuuteen? Kuuntelen melankoliaa, mutta aina vain sen vuoks, että se kuulostaa hyvältä. Tämän alkoholin tarvitsen nyt, se on ainut keino eskapismiin. Se, ja toiset ihmiset, kaverit ja ystävät.
Lähden tästä nyt juhlistamaan kaverin uutta kotia. Ja juon lisää punaviiniä.
Pitäkää te hyvää aikaa myös.
Öisin
Kivennäisvettä.
Huomisen terapia jää välistä. Ahistaa aa.
Kaikki tuntuu suorittamiselta.
Lauantaina ois juhlat. Lupasin mennä.
Näen unia hyökkäävistä karhuista ja suurista boysenmarjapelloista sumuisessa syksyssä.
Kuuntelen melankoliaa aina ja edelleen, se on tää ilma miun ympärillä. Mutten vieläkään pääse siihen käsiks.
Säpäle
Tuntuu olemattomalta ja turhalta edelleen vaan. Kaiken lisäks oon alkanu tekemään vähän haavoja. Vuoden tauon jälkeen! Säälittävää. Edelleenkään en uskalla terällä koskea käsivarsiin, ja toivon etten myöhemminkään.
Kun vietän aikaa koulutovereiden kanssa – koulussa taikka vapaalla – on useimmiten ihan kivaa oleskelua. Olotila on kai normaalinkaltanen, tai ainakin neutraali. Aika sama juttu terapeutin luona. Se usein sanookin siitä, kun oon niin rauhallisen ja tasapainosen olonen… Usein siitä tulee huono omatunto, teenkö tän nyt jotenkin väärin?
Itsekseni ollessani mieleen vyöryy taas kaikki mustuudet, enkä keksi miten oisin. Unen saaminenkin on hankaloitunut parin hyvän viikon jälkeen… Haluisin kirjottaa, siis oikeesti kirjottaa, mutta keskittymiskyky taikka luovuus eivät vieläkään ole ilmoitelleet itsestään. Teen vaan tällasia säpäleisiä päiväkirjamerkintöjä.
Tällä viikolla ei oo terapiaa. Ensin ajattelin, että hyvä, saanpahan hiukan huilata. Nyt vaan ahistaa.
Ikuisuuksia välttelin tarttumasta tähän juttuun, koska pelkäsin joutuvani pohtimaan liikaa, pelkäsin tän olevan liian raskasta. Ja olin oikeessa. Jotenkin miusta tuntuu, että mitä enemmän kehotetaan tarkkailemaan itseään ja tuntojaan, sitä helpommin uppoaa syvemmälle… eikä yllättäin pääsekään ylös!
Ehkä se on molempi pahempi. Jokatapauksessa, en oo onnellinen. (Paitsi yksi iloinen asia: koulussa alkaa projekti, jossa pääsemme oikeasti tekemään. Toivon sen pelastavan miuta ees vähän.)
-0
Miussa ei tunnu olevan mitään. Ei ilot juurikaan tunnu, ei surut. Pienesti se kaikki kaihertaa.
Oon miinus nollassa. En plussalla, mutten merkittävästi miinuksellakaan. Eikä tää tunnu liikahtavan tästä mihinkään ees voimakkailla iskuilla. (Kokeiltu on.)
Tässä ei oo väriä, ei muotoa, ei syvyyttä. Mitä se sitten on, mustavalkosta ja yksulotteista vai?
