Etukäteisajatuksia
Oon sekasin pelosta, aatokset pyörii vain tämän jutun ympärillä. Tosin sitä en muista aatella, mitä huomenna pitäis sille psykolle puhua. Tai en pysty aattelemaan sitä. Luotan siihen, että miulle esitetään oikeet kysymykset. Kai se sillä onnistuu? Eniten kammoksuttaa ajatus siitä, ettei tää ookaan helpottava alku, vaan alku suuremmalle pahalle. Tai mitä jos ei löydykään sellasia resursseja, joilla saan hoitoa?
Tiedän, ettei asiat parane huomisella vielä mihinkään. Siis jos joku on siinä uskossa, että luulen ratkaisevani kaiken huomenna.
Aika kuluu tuskastuttavan hitaasti, toivoisin olevani jo jossain tulevaisuudessa, muutaman kuukauden päässä vaikka. Mutten jaksais, en millään muotoa, elää ja kokea näitä tulevia lähiviikkoja. Tää on ihan saatanan raastavaa, kuljen mustaa katua joka on pian täynnä kylmää tihkua ja viimaa. Tänä yönä uni ei tuu lain, siitä oon melko varma.
Ja taas miusta on alkanu tuntumaan, etten vaan oo tarpeeks kipee. Vaikka tiiän kyllä, ettei semmosta piä aatella. Tää on niin tuttua. Ei saa olla masentunut juuri ennen lomia tai lomien jälkeen, ei saa olla masentunut jos elämä tarjoaa jotain vähänkin kivaa. Eihän silloin voi olla masentunut. Noilla ajatuksilla oon pärjännyt ainakin kolme vuotta, voitteko kuvitella. Kolme vuotta! Mutta kuten kerrottua, uskoisin olevani melankolinen luonne. Ehkei aina voi erottaa asioita toisistaan… Oma juttunsa onkin sitten se, miksen koskaan syömishäiriön vuoksi hakeutunut, tai miuta ei passitettu hoitoon.
Hittolainen, miulla on kyllä paljon setvittävää. Monen vuoden rästit. Kuten oon aiemminkin jo manaillut; tästä tulee todella pitkä ja raskas retki…
