Ujo
Oi että oon hyvilläni, kun saatan käyä terapiassa meiän koulun psykologilla! Se on niin mielettömän mukava ja asiantunteva ja kaikin puolin hyvän olonen ihminen. Puhuttiin, että ainakin ens kesään asti hän toimis miun terapeuttina.
Kun kerroin kuinka lääkäri suhtautui miuhun viikko takaperin, hän suuttui siitä kovasti. Oli sitä mieltä että terveyskeskuslääkäri ei tosiaankaan sitten osaa nähhä mikä tilanne oikeesti ois, ja jos hän psykologina lähettää ihmisen lääkäriin niin pitäis lääkärin tajuta että jotain kuitenkin on jne… Mut mie sain lääkkeitä, joten oon ite siltä osin tyytyväinen. Sanoi hän vielä, että hänellä on joku palaveri joittenkin lääkäreitten kanssa, niin mainitsee tuosta “väärästä” kohtelusta sinne vielä…
Noin muuten oli aika rakentava istunto ja sain pari tehtävääkin… Hassua, kun vielä eilen aattelin, etten kyllä tänään tahtois ollenkaan mennä terapiaan, mutta hyvä että menin. Nyt on taas keveämpi olo. Sain jopa siivottua vähäsen ja nyt täällä palaa kynttilöitä… Ja juon viiniä.
Tänään kai monet viettelee halloweenia pitkin kyliä, miulle kelpaa ihan tällanen koti-ilta. Äh, en nyt osaa kirjottaa mitään hienoa. Niin kun nyt yleensäkään. Meen pois.
Autioitua
Aika tyhjää nyt. Jotain vaan sellasta, mille en osaa määrettä asettaa, en osaa selvittää sitä auki. Harmaata kaiherrusta jossain täällä sisällä, enkä pysty ravistelemaan itteäni pois tokkurasta. Pikkuhiljaa hämärtyy jokin sielun osa, ihan pieni mutta kumminkin. Kohtako se sammuu, katoaa?
Oon laiska
Taidan nyt ymmärtää, miksi ihmiset haukkuvat terveyskeskuksia. Tähän asti miulla on ollut ihan hyvät kokemukset…
Mut tänään oli lääkäri. Kerroin sille kuinka kauan on kestänyt ja mitä oireita ollut. “No mutta mistä sinä tiedät, että sinulla on masennus?”, se kysyi ( – Noh, juuri luettelin aika monta masennuksen oiretta, joista oon kärsinyt ja kärsin.). “On normaalia ahdistua tuollaisista asioista”, “Sinun täytyisi katsoa tulevaisuuteen eikä ajatella menneitä” , “Juttelisit vanhempiesi tai sisarustesi kanssa.” ( – What?), “Minusta tuo kuulostaa vaan laiskuudelta” jne…
Viimesin kommentti oli kaikkein pahin. Tuo oli vaan niin kertakaikkiaan kamalaa, kokonaisuudessaan. En tosiaan tiiä enää mitä ajatella; oonko mie nyt sairas vai en? Psykologi kun kartoitti, että miulla ois keskivaikea masennus, ja sitten tuo lekuri sanoo että oon vaan laiska.
Jumalauta jos oonkin ihan terve mutta persoonaltani hankala?!? Nyt sitten on päällä voimakkain ahdistus pariin viikkoon, mut hei, sehän on ihan normaalia ahistua tuommosesta.
Kyl se silti miulle Sepramia kirjotti. Sanoi että katotaan joulun alla, jos pitää nostaa. Jaaha. (Jos se oli sitä mieltä ettei miuta mikään vaivaa, niin miks silti sain lääkkeet?) Vasta matkalla apteekkiin tajusin, ettei nukahtamislääkkeistä sitten edes neuvoteltu, vaikka kerroin että unettomuuskin vaivaa. Lääkärin mielestä en yritä tarpeeks. Olin jo sen verran helpottunut tuosta toisesta reseptistä ja halusin sieltä äkkiä pois, että lopulta vaan unohdin.
Paskempi homma. No jos mie sitten yrittäisin enemmän?
Missäs me ollaankaan?
Onko tää miun elämä tosiaan? Välillä vaikuttaa niin vieraalta… Kun havahtuu vaikkapa sellaiseen ihmettelyyn, että näinkö miulla on tapana toimia..? Toisinaan tuntuu, että joku oikee todellisuus – jota en tunne – koittaa murtautua läpi, ja se sitten aiheuttaa ajatusvirheitä. No, kaipa noita kaikilla on.
Rikkovimpia ovat ne sellaset tapaukset, joissa hetken aikaa luulee olevansa toisessa ajassa. Keväällä luulee olevansa syksyssä, yömyöhällä aamupäivässä etc… Se on hämmentävää ja surullista. Kun tajuaa ettei koskaan ole siellä missä ruoho ois vihreempää. Joskus olinpaikkakin katoaa, mutta nämä ovat ihan pienen hetken virheitä!
Joskus raastavia ja epäuskoisia ajatuksia herättää se tieto, että oon sairastellut mieleni kanssa jo niin kovin monta vuotta, ikinä hoitoa saaneena kuitenkaan. Nyt kun apua on alkanut saamaan, ei ihan tiiä, pitäiskö keskittyä vaan nykyhetkeen vai kuinka suuri painoarvo on menneisyyden tuskilla? Useimmat asiat on tietty edelleen jatkuvasti mukana, korkeintaan ovat muuttaneet muotoa tai astetta…
Esimerkiks nuo syömiset hämmentää. Tällä hetkellä syön ykspuolisesti mutta useimmiten ahmien yli energiankulutukseni – onhan se kai parempi kuin syömättömyys tai jokaisen aterian oksentaminen? Ainakin pysyn hengissä. Todellinen kysymys kuuluu kuitenkin: onko tämä sitten bed? Tai yleensäkin sellanen syömishäiriön muoto, jota jokatapauksessa tulis hoitaa aktiivisesti? Voi, kun en jaksais enää mitään…
—
Huomenna meen lääkärin puheille. Vähän jännittää, en oo muistaakseni ees käyny hammaslääkäriä tai gynekologia kummemmalla lääkärillä…. Saavutus sinänsä! Noh, eihän tuokaan oo kun “vaan” perus terveyskeskuslääkäri… Katsotaanpa jos se kirjoittais miulle mielialalääkkeitä ja mielellään nukahtamisapua myös…
Epäselvää
Turha olo on leijaillut jo useemman päivän täällä.
Käväsin taas eilen psykologilla, miusta tuntui ettei se uskonut miuta. En kyllä itekkään uskois, näine rauhaisine eleineni ja äänineni. Vaikka toisaalta, luulishan sitä että ammatti-ihmiset osaa kattoa tuommostenkin asioitten taa… Oikeen inhotin itteäni, miksen voi sitten näyttää huonovointiselta ja eleet sen mukaisia, jos sitä oon? (Hyvä on, ihan todella en halua näyttää sellaiselta, tummat silmänalusetkin on jo vähän liikaa.)
Miulle on tullu uus ongelma siitä, että pelkään etten sittenkään oo kipee. Se tuli kai sitä myötä, kun tajusin että tosiaan oon jo saamassa apua. Ahistus lieveni niin ryminällä, että tää tämänhetkinen ei tunnu oikeen miltään (vaikka varmaan onkin jotain). Niinpä, tuntuuko mikään? Oon koittanu kuulostella sieluni syvyyksiä, mut juuri mikään ei vaikuta hetkauttavan. On tasaista. En sitten tiiä onko se hyvä vai paha. Jos söisin lääkkeitä jo, voisin helpolla syyttää niitä tästä tunnottomuudesta.
Tosin psykologin luona olin jotenkin hermostunut, enkä saanut kunnollisia lauseita suustani lainkaan. Takeltelua, yhden sanan vastauksia, lauseiden viimeiset sanat jäivät sanomatta monessakin kohtaa. Mutta tuntuu, ettei miussa ees näy nuo tuommoset jutut, siis ilme on aina sama ja sitä rataa. Miun kehonkieli on jotenkin hukassa. Sekin taas voi riippua, kelle sitä näyttää… Väsyttää tällanen, koskaan en saa vastauksia, ees mitään kunnollista sinne suuntaan vaikka kuinka miettis. Psykologi kyseli, onko miulla hajua, missä miun masennuksen juuret vois olla. Oon miettiny näitä juttua paljon, mutta tuota en, ihan perimmiltään. En osannut vastata mitään. Helppoa ois sanoa, että ruokaleikkien tullessa kuvioihin, tuli masennuskin siinä kyljessä. Mutta ei se ydinjuuri niin pinnalla oo. Tämä asia jää siis avoimeksi vielä toistaiseksi.
Lisä
Olinpa päivällä sekaisin ja hermostuksissani. Tuo aiemmin kirjottamani tekstikin on yhtä keskittymishäiriötä.
…
Päiväunien jälkeen palkitsin itseni raskaasta viikosta. Eihän miulla muita palkitsemistapoja oo kun (liiallinen) herkuttelu. Se surettaa, sillä tuossakin kaikennäköstä syödessäni mietin, että loppujenlopuks teen tätä vaan tavan vuoks. Ei miuta oikeestaan enää kiinnostas, mut mihin mie aikani kuluttaisin ellen söis? Pitäis jaksaa tehhä jotain muuta, sellasta oikeeta. Enkä nyt tarkota että syöminen kokonaan pitäis lopettaa tai herkuttelu. Ihan vaan se, että jos osaisin/jaksaisin käyttää aikaani johonkin mielekkääseen ja mukavaan harrasteeseen, niin voisin olla taas pikkusen onnellisempi.
Nyt tuntuu jopa, että jos en kerran jaksa tehhä mitään oikeeta, niin parempi ois sitten vaikka maata sängyssä vaan koko päivä. Ehkä sekin aika vielä joskus tulee. Eikä ookkaan enää niin hyvä juttu.
Pitäisiköhän kuitenkin olla maalailematta paholaisia… Ja mennä tekemään jotain muuta. Tekemään, hah.
Perjantaipoukkoilua
Kouluasiat alkaa olla aika hyvällä mallilla jo… Tai siis silleen, ettei KELA voi ainakaan tukia miulta evätä. Kunhan ei vaan tapahtus mitään yllättävää… Miulle siis tuli tuossa viikko sitten kirje, joka sano että sinulla on liian vähän suorituksia. Ellet tee lainkaan selvitystä asiasta, lakkautamme opintotuen ihankohta. Jos teet selvityksen mut se ei oo riittävä, lakkautamme tuen ens vuuen alusta. Siitä mie kuvittelin että peli on menetetty ja romahdin niin kovaa, että soitin sille psykolle sillon. (Hah, en uskaltanu ees täällä kertoa tuosta kirjeestä aiemmin, jotenkin toivoin että se vaan menis pois.)
Opon kanssa sitten setvittiin juttua ja kas kummaa; melko pikkuisilla asioilla saatiin poimittua toistakymmentä opintopistettä miun eduksi! Tänään hoidin hirmusesti niitä pikkusia asioita, ja huh, kun oon lopullisen naatti… Tosin jotain tekemistä täytyy olla sillä sillä seikalla, että unet eivät minua suosineet viimekään yönä, vaan mieluummin pään täytti hermostuneisuus joka johtui näistä tämän päivän murehtimisista. Mutta päivä onkin sitten noihin juttuihin vaan mennyt, oon juossut ympäri koulurakennusta…En ees käynyt varsinaisilla tunneilla kun kääntymässä. Pistin tän jutun nyt etusijalle. Syntiä?
Totisesti toivon, että kouluasiani menevät juuri näin, kun ne on nyt menossa. Muussa tapauksessa en tiiä mitä tehhä. Jos jostain yllättävästä syystä opintotuki kuitenkin lakkautetaan, oon äärettömässä pulassa. Opo kyllä vakuutti, että näin tää hoituu, mutta mie silti ootan sitä nurkan takaa hyppäävää pirua.
Typerää kun raha on mitä on. Raha ei välttämättä tee onnelliseksi, mutta sen sijaan sen puute tekee onnettomaksi. (Ois ihan kivaa maksaa vuokraa, jotta ois paikka jossa asua.) Opintotuen määrästä en valita, miusta se on valtavasti rahaa ja useimmiten pärjäänkin sillä. Saan tosin hieman rahaa myös vanhemmiltani. Ymmärrän kyllä murinan aiheen niiden opiskelijoiden kohdalla, jotka asuvat pääkaupunkiseudulla. Asuminen ei todellakaan ole edes kohtuuhintaista siellä! Omaan, kolmensadan euron hyväkuntoiseen, parvekkeelliseen yksiööni oon erittäin tyytyväinen. Sopiva matka niin kouluun kuin keskustaankin. Tosin kun olen tehnyt vähän galluppia, niin tämä asunto taitaa olla halpa jopa täällä, joten kummastuttaa kuinka miuta tämmönen onni on iskeny. Ohoh. Ja näin pääsimme kirjoituksessamme kouluvaikeuksien kautta ihanneasuntoon.
Nyt lähden kaupan kautta kotiin ja nukkumaan.
Yllättäviä päiviä – kaikesta huolimatta
Eilen maanantaina olin siis oppilaitoksemme psykologin luona. Se oli hirmu mukava ihminen! Varsin humaani, lämmin. Kartotimme tilannettani ja elämääni, eikä hän vaikuttanut juurikaan yllättyvän siitä seikasta, etten ole aiemmin apua hakenut/saanut.
Itse puhuin pehmeällä äänellä, niin käy usein silloin, kun paikka on omakohtaisesti hankala ja vakava. Psykokin siitä sanoi, kun olin niin rauhallinen. En edes itkenyt kuin muutaman säikkykyyneleen verran alussa.
BDI:nkin hän teetti, yllättävät 33 pistettä siitä. Kolmekymmentäkolme? Huh, kai se on aika paljon. Sitten puhuimme lääkityksen mahdollisuudesta ja hän jopa väläytti sairaalajaksolla… mutta kai se on joku sääntö, että kaikki mahdollisuudet “esitellään”. Lääkeajatukseen suhtaudun myönteisesti, joten sovimme että menen lääkärin luo puhumaan siitä. Lisäksi sovimme uuden tapaamisen viikon päähän.
Kävellessäni kotiin pitkin syksyisiä katuja, oli vaan todella möyhennetty olo. Sellainen neutraali. Tosin joka hetki tuli mieleen jotain typerää jota olin sanonut ja sätin sitten itseäni. Sitä jatkui koko illan ja yön, enkä edelleenkään nukkunut hyvin.
Tänä aamuna soitin lääkäriajan. Se oli äärimmäisen vaikeeta. Ensinnäkin miun piti herätä tarpeeks (liian) aikaseen psyykkaamaan itteäni, toisekseen sitten kun soitin, meinasin sulkea puhelimen jokaisen tuuttauksen jälkeen. Onneks en niin tehnyt. Tulin melkein iloiseksi, kun nainen langan toisessa päässä ymmärsi sanomani ilman sen kummempia selittelyjä. (Noh, osittain luinkin suoraan paperista…) Lääkäri ensi viikon torstaina.
Siinähän se sitten meneekin syyslomaviikko käydessä psykolla ja lääkärillä. Ja miun kun piti lähtee kotopuoleen jo tänä perjantaina… Voisinhan lähteekin, mut pitäis jokatapauksessa olla takasin ens maanantaihin mennessä. Onneksi vielä syyslomaviikon perään on pari vapaapäivää, niin voin kuitenkin olla hieman pidempään kotosalla, vaikka menisinkin sinne vasta varsinaisen lomaviikon lopussa. Niin, porukat asuu aika kaukana, ettei sinne ihan yhden-kahden päivän takia viittii mennä. Todennäkösesti melkeen kaikki muut kaikkoaa tästä kaupungista loman ajaksi, siksikin vähän kurjaa. Vaikka toisaalta, oisinhan kuitenkin vaan omissa oloissani. No mutta täytyy tuota T:a kuulostella, jos se vaikka haluis/ehtis tapailemaan pitkästä aikaa.
Ainiin, kävinhän tänään vielä opon juttusilla. Jälkikäteen saatoin vaan ihmetellä, miksen oo aiemmin mennyt sinne. Ei miun koulutilanne niin paha ookkaan, mitä olin kuvitellut. Tai ehkä opo osas esittää asiansa silleen keveesti… Opokin on tosi miellyttävä ihminen. Se oli heti valmis tukemaan miuta näissä opintoasioissa. Sanoi että voitaisiin kehitellä miulle tulevaisuudessa hieman keveämpää opintosuunnitelmaa, ja että tärkeintä olis antaa miulle tilaa kuntoutua… Mutta siitä puhumme tarkemmin ensi tapaamisella. Mie en ois ikinä arvannut, että sellaisia mahdollisuuksia on, joilla miekin saattaisin pysyä opiskelemassa! Itkin oponkin luona – pääasiassa siitä yksinkertaisesta syystä että hän oli niin kovin ystävällinen.
Hmm. Ehkä kuitenkin intoilen hieman liikaa. Oon vaan tässä jonkinlaisessa sekavassa alkuhuumassa… Tunnelmat on niin epäuskoiset: oon tosiaan ottanut sen ensimmäisen askeleen.
( Kuva täältä. )
