Välillä jotain iloistakin
Kappas, kappas. Olin eilen ihmisten kanssa…! Parin meiän luokkalaisen kanssa tehtiin vähän ruakaa ja juotiin paljon viintä. Kyl mie vielä päivällä aattelin, että luistan tuostakin, mutta onneks en! Sitä oli sentäs suunniteltu jo muutama hetki, että tuommonen ilta pietään. Nyt sattu sopiva sauma. Kokkailtiin sellasta sörssöä johon tuli mm. papuja, sekalaisia kasviksia, pinaattia ja kookosmaitoa. Viimeisin on huomionarvonen asia siksi, etten mie oo koskaan käyttäny kookosmaitoa missään, lienkö koskaan ees syöny sellasta ruokaa? Nooh, lisäks riisiä ja A:n omaleipomia sämpylöitä. Oli hyvvee.
Viinikin oli jees puolentoista viikon tauon jälkeen (vähän huolestuttavaa, että tuo on miulle pitkä aika nykyään… :P). Meillä oli semmonen diili että S:n kanssa hankittiin juomat kun A tarjos ruokatarpeet. Pinot Blankoa otettiin se semmonen jättipullo ja makuvaihteluks Cono Suria. Pienestä hinnastaan huolimatta (vai sen vuoks?) oikeen hyviä viinejä muuten. Just miun vakkarit. ;)
Aah, seurakin oli oikeen miellyttävää. Välillä meinas kyl seota, kun kaikki puhui yhtäaikaa. Näin jälkikäteen lisäks mietityttää omat sanomiset, vähän liikaa taas tuli puhuttua turhuuksia. Siis oikeasti ihan tyhjänpäivästä jauhamista. Pöh, eihän nuo toiset varmaan ees kiinnittäny huomiota niihin juttuihin, mitkä miuta nyt harmittaa, joten miksi turhaan vaivautua?
Lisäksi lähinnä huvittaa kotimatkani. Semmonen kilometrin matkahan tuo on, on tullut kuljettua samaa reittiä lukemattomat kerrat. Viime yönä kuitenkin keksin muuttaa reittiäni jopa kahdessa kohtaa, kiinnosti kokeilla semmoset muka oikasevat reitit, joita ei aiemmin oo jaksanu kulkea niiden vaikeakulkuisuuden vuoksi. Nyt se vaan tuntui erityisen hienolta idealta ensin kiivetä jyrkkää hiekkapolkua ja sitten rymistellä yhen pusikon läpi. Haittaahan siitä enempi koitui kuin hyötyä; menetyksiä rikkoutuneiden sukkahousujen ja naarmuuntuneiden säärien muodossa.
Unet jäi taas jonnekin, hämmentävää (no ei). Tällä kertaa sentään nukahin helpolla, mutta heräsin sitten tuossa seittemältä… Viitisen tuntia lepoa. Vähän ketuttaa, kun kerrankin luvalla sais nukkua (vapaapäivä), mut pistänpä alkoholin piikkiin tämän. Valivali.
Nyt hörpin jo kylmennyttä kahvia nimikkomukistani. Maistuu kuralta.
Otos päivän sosiaalisimmasta hetkestä
Kävelen syksyn kuorruttamalla tiellä, osun suojatien ja liikennevalojen kohdalle. Painan nappia, jään odottamaan vihreiden vaihtumista ja keskityn korjaamaan ryhtiäni. Ihan yhtäkkiä A on ilmestynyt siihen toiselle puolelle tietä, se on siinä pyöränsä kanssa, matkalla koulusta kotiin. Se hymyilee miulle jo pitkästä matkasta.
Vihreillä kävelen raidoitetun tien ylitse.
Ei A kysy miksen ollut koulussa. Ei se kysy sitä tavallista ootko just heränny -juttua. Hyvä ettei kysy, en jaksais sanoa niitä samoja asioita kuin niin monet kerrat ennenkin. Sen sijaan kysymys kuuluu,
- Lähetkö illalla kaupungille?
- Ei miuta oikeen huvita, vastaan.
- Njoo, emmäkään ehkä jaksais, mut S pyys mukaan… Pitää kattoo sit, jatkaa A.
Tässä on semmonen hämärä juttu, että vaikka A:n kanssa ollaan tunnettu jo pari vuotta ja melko paljon nykysellään ollaan tekemisissä, niin en mie oo ikinä sille puhunut. Mutta ei hän mikään tyhmä nainen ole. Varmasti osaa lukea minua jossain määrin, vaikkei ihan tarkkaan tietäiskään mitä miulla on nyt meneillään.
Huikkaan moikat ja jatkan matkaani ruisleipäostoksille.
Muistaisinpa kuka otti sen…
Katselin tuossa tämän vuotisia kuvia, ja tietenkin myös eksäni siellä esiintyi… Suhtautumiseni häneen ja moniin siihen suhteeseen liittyviin asioihin on ollut aika nuiva jo pitemmän aikaa. Tai sillä lailla samaan aikaan on ollut utuisen kulmikasta, hieman ilkeää, ja toisaalta ei ole tuntunut y h t ä ä n m i l t ä ä n.
Onhan se sitten ihan tavallista, että kaihoistuin niistä kuvista, niiden herättämistä muistoista. Oli vaan hassua nähdä se ihminen taas sellaisena, kuin joskus aikanaan… Satuttavaakin se oli. Sitä itsekseen ihmettelee, kuinka tuo toinen, niin lämpöinen ihminen, saattoi sitten loppupeleissä toimia niin kovin haavoittavasti.
Tai ehkä olen vain erehtynyt kaikesta. Yhtäkaikki, joka kerta kaupungilla kammoan törmääväni häneen. Vielä se on edessä, ohittamattomasti.
Monttu
Huomaan, että käyn yhä eristyneemmäksi ja flegmaattisemmaksi. Oon vaan kotona tahi koulussa. Vähemmän jälkimmäisessä. En ole osallistunut rientoihin, ei ole huvittanut isot ihmismäärät. Opiskelu tuntuu raskaalta ja joudun joka aamu pakottamaan itseni kouluun, vaikka tämä on ehkä helpoin jakso koskaan! Tänäänkin nukuin pommiin…
Oon hyvilläni, että on tuommonen paikka kuin koulu, mihin mennä. Näkee edes joitain ihmisiä, on jotain todellisuudenkaltasta, pakolla. Kyllä mie vielä meiän luokan ihmiset kestän, tulen niitten kanssa juttuun hyvinkin. Koulun ulkopuolella en ole nähnyt ketään. Kohta kolmeen viikkoon ei olla nähty edes T:n kanssa. Surettaa… Mie tosiaan haluisin pitää yhteyttä ihmisten kanssa, mutten koskaan jaksa. Aattelen joka kerta, että huomenna sitten. Niin ja kun en oikeestaan halua näyttäytyä tällaisena, näin raunioituneena. Väsyttää esittää hyväntuulista. Enkä muuten varmaan esittäiskään, mutta jos näkee harvoin, niin tuntuisi turhalta pilata se aika surullisislla asioilla.
Unettomuuskin on mennyt pahemmaksi. Nyt tiiän, että se tosiaan on sitä. Ennen oon ollut vähän epävarmana sen suhteen, että jos mie vaan kuvittelen… Miuta pelottaa nukahtamislääkkeet, mutta ehkä se on vaan sitä, etten tiiä niistä juurikaan. Viime yönä hahmottelin sähköpostiviestiä sille meiän koulun psykologille. (Niin, meillä se ajanvaraus toimii joko s-postilla tai puhelimella, mutta jälkimmäistä en uskalla…) Nyt miulla on siis jo viesti valmiina. Mutta näinä surullisina päivinä en viitsi häntä vaivata, saattaa olla akuutimpiakin avuntarvitsijoita tuon Kauhajoen jutun vuoksi…
Miulla ei oikeesti oo mitään uutta sanottavaa. Tästä tekstistäkin tullee niin surkeaa, kun ei oo kunnollista runkoa. Entisestäänkin masentaa se, etten koe nauttivani kirjoittamisesta enää… En jaksa panostaa. Saman oon kokenut aikanaan kuvataiteilun kanssa (siitä oon hyvin, hyvin surullinen), mutta sen tilallehan tuo kirjoittaminen sitten tulikin. Mitä mie voin nyt tehhä? Haluisin sen kaiken luomistaidon ja -onnen takaisin…
Koitan kertoa teille jotain iloisempaa ensi kerralla.
( Kuva täältä )
Öisiä ääniä. Eiku… aamusia.
Tää on vaan niin kipeetä kaikki… Oon koittanu ottaa selvää entisestä elämästäni, siitä mitä oli pari vuotta sitten. Sillon miun anorektinen syömishäiriö oli pahimmillaan. Oon lueskellut vanhoja päiväkirjojani, siis niitä ihan oikeita kirjoja… Voi kun olin jo unohtanut niin paljon asioita! Ihan itkuks asti tuo lukeminen paikoittain on menny, varsinkin sitten kun mietin, kuinka moni muu juuri tällä hetkellä kärsii jostain yhtä painavasta…
…silloinkin aikanaan joka hetki uskottelin itelleni, että ihan kohta haen apua, heti kuhan on jotain tiettyä ohi. Tai no, tuo “silloinkin” on ehkä liikaa, sillä tällä kertaa oon tosissani. Ihan todella. Mutta: niihin ajatuksiin verrattuna, joita noilta sivuilta iskeytyi sana toisensa jälkeen, mie oon ihan helvetin terve nyt!
Jos ihan kunnollisella järjellä nyt yritän aatella (jos se ikinä on mahollista tähän kellonaikaan!?), niin kai tuo kaikki on jääny miuhun, pakkautunu. Vaikken mie oireile niin rajusti enää, niin miussa on silti se kaikki tuolla sisimmässä kiinteenä möykkynä, joka ei meinaa irrota ihan itestään ainakaan. Kun en ikinä oo hakeutunut hoitoon eikä kukaan muukaan oo miuta sellaseen ohjannu, niin en oo saanu puhuttua sieluani auki. Tässä taitaapi olla iso työ eessä päin…
Perjantai
Hohhoijaa huohh… Mitäpä sitä muuta vois sanoa. Parina viime yönä unen metsästäminen on ollut niin toivotonta (muistan kattoneeni kelloa vielä viien jälkeen aamulla…), että tietäähän tuon miten aamuheräämiselle käy. Eipä oo tullu herättyä. Tänäänkin vasta puol kolmelta päivällä, joten se kouluun menemisestä sitten. Nyt sentään ollaan taas viikonlopun äärellä, joten ei tarvii aatella pariin päivään…. eiku. Kylhän se ois hyvä koittaa tehhä jotain.
Hittolainen sentään. En oo tehny kertakaikkiaan mitään tän minkään eteen. Henkisesti kyllä, mutta… Ei siis syytä valittamiseen. Joku saattaa tulkita tätä niin, etten ees oikeesti haluais hoitoon, mut voin sanoa ettei se oo totta. Nyt on toisaalta ollut parempi viikko, niin sitten nopeesti unohtaa mikä oiskaan tarpeen. Mut edelleenkin tilanne on se, että värisen jossain siellä ulko-ovella, odottaen että uskaltaisin ja jaksaisin soittaa summeria.
Kuten varmasti jo mainittua, T on ainut täällä, joka suunnilleen tietää mitä miulla meneillään. Se on osottanut tukensa vähintään kuuntelemalla, on myös luvannut auttaa muuten – vaikka lähteä mukaan jonnekin jos niiksen tulee. Mut nyt vaihteeks oon ruvennu vähän varovaisemmaks, kun tiiän ettei silläkään aina ihan iisiä oo. Sitä paitsi en nyt muutenkaan voi viiä siltä kaikkea aikaa. Nyt on kyl menny pari viikkoa, kun viimeks oon häntä nähny, että en mie viime aikoina mikään suuri aikavaras oo ollu…
Tässä nyt aamukahvi on meneillään. Oisin kaivannut sanomalehteä sen seuraks, mut minkäs teet. Mietiskelen pitäisikö ostaa viiniä taas, tekis mieli tarttua humalaan. Mut toisaalta mielihalu ei ehkä oo niin suuri, että laittaisin vähiä rahojani pulloon… Sen sijaan vois kaupasta hakea jotain maistuvaa syötävää. Joo, niin teen.
Vaakani on sininen, enpä muistanutkaan!
Hämmästys oli vallan suuri, kun pitkän taivuttelun jälkeen kaivoin kaapin perukoilta vaa’an ja astuin sen päälle silmät ummessa. Viimein uskalsin kattoa: lukema oli sama mitä lääkärin vaaka näytti neljä kuukautta sitten. Mitä hemmettiä?!, ihan ääneen piti ihmetellä. Olin jo henkisesti varautunut 5-7 kiloon enemmän. Sitten tietty aattelin, että onhan noissa vaa’oissa kuitenkin eroja, ettei voi olla varma jne… Mutta tavallaan, vaikka tuo kilomäärä tuntuu edelleen liialta, oli tää jossain määrin ihan positiivista.
Sain tallennettua sen vanhan blogini tekstit tähän koneelle vihdoin, lopulta se meni copy-pastella ihan sujuvasti. En kuitenkaan vielä niitä tekstejä pahemmin lueskellut, mitä nyt sanan sieltä täältä. Luulen että se ois pikkusen ankaraa, vaikka toisaalta saattashan sitä jotain oppiakin. Pelkään vaan, että tulee turhan paha olo sen menneisyyden kanssa, ei sen pariin huvittais vielä käydä. Kai sitten joskus, ajallaan… Tosin sehän se epäkohta tässä onkin kai, kun en haluu muistella. Kukapa haluaisi kipeitä asioita ylenmäärin ajatella ja analysoida. Tuntuu että näissä nykyisissäkin on ihan liiaksi… Tiiän, kyllä niihin alkutekijöihinkin on pureuduttava jossain vaiheessa.
Noin muuten, miun eteneminen yhtään mihkään on aika jäissä taas. Ei jaksa juuri mitään, ajatuksetkin oon jättänyt ajattelematta aika pitkälti (sitten ne onkin tulleet uniin, hui hemmetti). Just nyt ei ees tunnu pakolliselta hakea apua… Tai siis, on vaan niin apaattista, kyllä mie haluisin viimein jonkun hoidon piiriin. Tässä yksikin päivä T kyseli, oonko miettiny sitä psykologille menoa… Kyllä mie sen huolen ymmärrän, oon itekkin aika huolissani. Ja joo, oon miettyny. Riittääkö?
Suklaahoito sisäisesti: saattaa aiheuttaa mielialan laskua
Tänään ois ollut juhlintaa tiedossa, mut tiesin jo aamusta, etten haluu osallistua. Väsyttää eikä kauheesti huvita nähhä ihmisiä. Pelkään aina, että kuhan kieltäydyn juhlinnoista tarpeeks usein (ei välttämättä ees peräkkäin), kaverit lakkaa kysymästä mukaan. Ei se kuitenkaan tuu… Yleisin syy poisjääntiini taitaa olla turvonnut olomuoto ja sitä myötä maassa oleva mieli. Tänäänkin sit oon vaan syöny roskaa ja turvottanut itteeni entisestään. Surettaa tää tilanne taas, sentään viime viikolla meni ruokailujen kanssa vähän keposammin ja terveemmin… No, ehkä tää tästä taas hetkeks.
Mut tärkeetä on kai tunnistaa itessään, minkä vuoksi toimii kuten toimii? Miuta on rassannut tää koko tilanne taas vähän enempi, mietin näitä juttuja koko ajan samalla aavistaen, etten vielä huomennakaan osaa… tarttua tähän kunnolla. On huvittanut vaan unohtaa ja olla aattelematta, siinähän auttaa syöminen vallan mainiosti! Syön, kun tahdon kieltää. Kun pyrkimyksenä on laittaa asiat kuntoon, oon syömätönnä – siinäkin vähän unohtaa… Kyllä, varmasti toimii.
Tänään myös nukuin pommiin, mikä ei kovin suuri synti ollut, kun olisi ollut vaan yks tunti suunnilleen… Mut itteäni se inhottaa, sillä eilenkin meni aamutunnit nukkumiselle. Sen tietää, että mitä useemmin tuota antaa tapahtua, sitä useemmin sitä tulee tapahtumaan. Onneks huomenna ei oo tunteja, niin ei oo vaaraa… muuhun kuin vuorokausirytmin sekottumiseen entisestään.
Mikä siinä on, etten vielä kertaakaan tänne kirjottaessa oo saanu aikaan kunnon mielekästä tekstiä? Miuta ainakin inhottais lukea tällasta sinne tänne pomppivaa juttua. Eihän tässä oo ees mitään kunnon runkoa. Keskittymiskyky uupuu, se on vastaukseni.
Koitan parantaa tapani.
Päivän sitaatti Ismo Alanko Säätiöltä:
Mä tartten lämpöä
anna anna anna
mä kaipaan kosketusta
anna anna anna
en enää jaksa yksin
auta auta auta
sisäinen solarium
on sammunut
sisäinen solarium
ei kanna valoa
