Tammikuulle
Syksy toi masennuksen, kuten pelkäsin. Kai siihen muukin vaikutti. Erosin poikaystävästäni, ainakin hetken sen jälkeen olin vähemmän ahdistunut. Sai rauhassa toteuttaa syömishäiriötä ja pahoja päiviä? Ei tarvinnut selitellä taikka suunnitella tarkoin, missä ja milloin.
Toisaalta, kai syömishäiriö on pysynyt aikalailla muuttumattona nyt ainakin viimeiset puoli vuotta. Välillä huomaan huonompia jaksoja, ja helposti pystyn jäljittämään oireiden aiheuttajatkin. Usein kyseessä yleinen levottomuus, hukassa olemisen tunne ja kouluun liittyvät paineet, velvollisuudet. Ja sitten se ’oma aika’. Omaa aikaa suunnittelen jo koulussa, ja kun viimein pääsen lähtemään, on mielessä tarkka kauppalista… Niin suolaisia kuin makeitakin, vähän maitoa ja jotain kasviksia hämäykseksi. Täyden kassin kanssa kotiin ja sitten viettämään omaa aikaa. Jääkaapin ja vessanpöntön aikaa. Mutta ei se ole niin pahaa aina.
Tämä alkuvuoden koulu on mennyt verrattain hyvin, vain yhtenä päivänä kahden viikon aikana en ole jaksanut nousta aamulla. Mutta tiedän että pahaksi saattaa mennä. Tahtoisin kyllä olla hyvä ja täsmällinen, ihan itseni vuoksi. Olen huomannut teeskenteleväni iloista ja ahkeraa, vaikkei olisi yhtään tuntunut siltä. Mutta kanssaihmiset vastaavat samalla iloisuudella, joten miksipä ei?
Kolmas opiskeluvuosi toi mukanaan suurehkon harjoitustyön, joka pitäisi suorittaa valmiiksi huhtikuun alun koittaessa. Pelkään kovasti, että koska täytyisi panostaa nyt aivan yksin tuollaiseen, väsyn ja turvaudun ruokapelleilyyn entistä enemmänkin. Väistämättä se on edessä.
Vaikka vuoden ensimmäiset viikot ovat kuluneet pääosin hyvin yhteiskunnallisen kelvollisuuden kannalta, on silti aina asioita, joista ei voi olla tyytyväinen. Kun päätin suhteeni alkutalvesta, ehdin kyllä jo pelätä… yksinäisyyttä. Tokihan. Ja tiesin että sosiaaliseen elämääni tulee kyllä muutoksia. Entiseni kun sosiaalisempana osapuolena oli se, joka usein sai järjestettyä ohjelmaa elämään.
Mutta enpä osannut arvata, että näin hankalaksi menee! Onneksi olen kuitenkin jo hieman taistellut yksinäisyyden joukkoja vastaan. Menneenä perjantainakin lähdin kuuntelemaan paria bändiä pieneen ravintolaan. Tiesin, että sinne muutama hyvänpäivän tuttu on tulossa, ja heidän kanssaan sitten vietinkin siellä aikaa… Mutta uskon, että itseksenikin olisin varmasti pärjännyt. :) En siis aivan loputtomasti ole toivoani menettänyt, mikä on kyllä sinällään pienoinen ihme!
Olen silti vilpittömästi iloinen, että ne kaverit viittilöivät minut pöytäänsä, ja juttelu sujui aivan tuosta vaan. Vaikka minulla ei mitään tukiverkkoa tästä kaupungista löydy, niin olen onnellinen nykyisestäkin tilanteesta. Voisi olla toisinkin, huonommin.
Ei täällä varmaan kukaan enää käykään, mut silti;
Äh. Tää on ihan saatanan syvältä. Näköjään.
Kymmenen kuukautta kulunut viimeisestä merkinnästä tänne. En vaan enää kokenu osaavani kirjottaa, ja sitten jotenkin alkoi olla ihan hyvä meininki ja mie vahvistuin ja oli kivaa ja menin menojani ja heiluin sinne sun tänne ja olin vähän liiankin holtiton ja ja ja.
Mut olin verrattain onnellinen. Kai onnellisempi kuin vuosiin. Arvelin olevani jo turvallisesti voitolla.
Sitten kesän alusta lähtien oireet voimistu. Tällä hetkellä oksentaminen on miltei jokapäiväistä. Miusta on tullu taas heikompi, arempi, väsyneempi. Mut tällä kertaa – ainakin vielä – koitan pitää kiinni hyvästäkin elämisestä. Yritän tosissaan.
Pahasti vaan pelkään, että masennus on silti väistämätön.
Tästä blogista on aina ollu vähän huonot fiilikset. Meinasin, että jos vielä jatkan, niin siirryn kyllä Livejournalin puolelle. Sitä on helpompi ja miellyttävämpi käsitellä. Ilmotan sitten täällä, mikäli jotain tapahtuu.
Määrätön
Punaviiniglögi lämmittää kehoa ja nostaa mieltä. Mikäs tässä ollessa. Oon ihan ok, eikö niin? Ei mitään väliä vaikka ssri-lääkkeitä ja alkoholia ei suositella keskenään? Ei ne miulle mitään vaikuta.
Oon ihan kunnossa, ei synkkää mieltä, ei tahtoa syöksyä mustuuteen? Kuuntelen melankoliaa, mutta aina vain sen vuoks, että se kuulostaa hyvältä. Tämän alkoholin tarvitsen nyt, se on ainut keino eskapismiin. Se, ja toiset ihmiset, kaverit ja ystävät.
Lähden tästä nyt juhlistamaan kaverin uutta kotia. Ja juon lisää punaviiniä.
Pitäkää te hyvää aikaa myös.
Öisin
Kivennäisvettä.
Huomisen terapia jää välistä. Ahistaa aa.
Kaikki tuntuu suorittamiselta.
Lauantaina ois juhlat. Lupasin mennä.
Näen unia hyökkäävistä karhuista ja suurista boysenmarjapelloista sumuisessa syksyssä.
Kuuntelen melankoliaa aina ja edelleen, se on tää ilma miun ympärillä. Mutten vieläkään pääse siihen käsiks.
Säpäle
Tuntuu olemattomalta ja turhalta edelleen vaan. Kaiken lisäks oon alkanu tekemään vähän haavoja. Vuoden tauon jälkeen! Säälittävää. Edelleenkään en uskalla terällä koskea käsivarsiin, ja toivon etten myöhemminkään.
Kun vietän aikaa koulutovereiden kanssa – koulussa taikka vapaalla – on useimmiten ihan kivaa oleskelua. Olotila on kai normaalinkaltanen, tai ainakin neutraali. Aika sama juttu terapeutin luona. Se usein sanookin siitä, kun oon niin rauhallisen ja tasapainosen olonen… Usein siitä tulee huono omatunto, teenkö tän nyt jotenkin väärin?
Itsekseni ollessani mieleen vyöryy taas kaikki mustuudet, enkä keksi miten oisin. Unen saaminenkin on hankaloitunut parin hyvän viikon jälkeen… Haluisin kirjottaa, siis oikeesti kirjottaa, mutta keskittymiskyky taikka luovuus eivät vieläkään ole ilmoitelleet itsestään. Teen vaan tällasia säpäleisiä päiväkirjamerkintöjä.
Tällä viikolla ei oo terapiaa. Ensin ajattelin, että hyvä, saanpahan hiukan huilata. Nyt vaan ahistaa.
Ikuisuuksia välttelin tarttumasta tähän juttuun, koska pelkäsin joutuvani pohtimaan liikaa, pelkäsin tän olevan liian raskasta. Ja olin oikeessa. Jotenkin miusta tuntuu, että mitä enemmän kehotetaan tarkkailemaan itseään ja tuntojaan, sitä helpommin uppoaa syvemmälle… eikä yllättäin pääsekään ylös!
Ehkä se on molempi pahempi. Jokatapauksessa, en oo onnellinen. (Paitsi yksi iloinen asia: koulussa alkaa projekti, jossa pääsemme oikeasti tekemään. Toivon sen pelastavan miuta ees vähän.)
-0
Miussa ei tunnu olevan mitään. Ei ilot juurikaan tunnu, ei surut. Pienesti se kaikki kaihertaa.
Oon miinus nollassa. En plussalla, mutten merkittävästi miinuksellakaan. Eikä tää tunnu liikahtavan tästä mihinkään ees voimakkailla iskuilla. (Kokeiltu on.)
Tässä ei oo väriä, ei muotoa, ei syvyyttä. Mitä se sitten on, mustavalkosta ja yksulotteista vai?
Ujo
Oi että oon hyvilläni, kun saatan käyä terapiassa meiän koulun psykologilla! Se on niin mielettömän mukava ja asiantunteva ja kaikin puolin hyvän olonen ihminen. Puhuttiin, että ainakin ens kesään asti hän toimis miun terapeuttina.
Kun kerroin kuinka lääkäri suhtautui miuhun viikko takaperin, hän suuttui siitä kovasti. Oli sitä mieltä että terveyskeskuslääkäri ei tosiaankaan sitten osaa nähhä mikä tilanne oikeesti ois, ja jos hän psykologina lähettää ihmisen lääkäriin niin pitäis lääkärin tajuta että jotain kuitenkin on jne… Mut mie sain lääkkeitä, joten oon ite siltä osin tyytyväinen. Sanoi hän vielä, että hänellä on joku palaveri joittenkin lääkäreitten kanssa, niin mainitsee tuosta ”väärästä” kohtelusta sinne vielä…
Noin muuten oli aika rakentava istunto ja sain pari tehtävääkin… Hassua, kun vielä eilen aattelin, etten kyllä tänään tahtois ollenkaan mennä terapiaan, mutta hyvä että menin. Nyt on taas keveämpi olo. Sain jopa siivottua vähäsen ja nyt täällä palaa kynttilöitä… Ja juon viiniä.
Tänään kai monet viettelee halloweenia pitkin kyliä, miulle kelpaa ihan tällanen koti-ilta. Äh, en nyt osaa kirjottaa mitään hienoa. Niin kun nyt yleensäkään. Meen pois.
Autioitua
Aika tyhjää nyt. Jotain vaan sellasta, mille en osaa määrettä asettaa, en osaa selvittää sitä auki. Harmaata kaiherrusta jossain täällä sisällä, enkä pysty ravistelemaan itteäni pois tokkurasta. Pikkuhiljaa hämärtyy jokin sielun osa, ihan pieni mutta kumminkin. Kohtako se sammuu, katoaa?
Oman pään ääniä 